Ultrakevyt unelma

Operaatio Goaljarv

 Hei!  Tuossa oikealla lukee Toukokuu ja sen takaa löytyy toinenkin tarina

ALKUSANAT





Toisinaan vastaan tulee kysyviä katseita. Miksi sinä haluat mennä yksin erämaahan? Eikö siellä tule yksinäinen olo? Eikö se ole riskialtista? Eikö muiden seura kelpaa?  Sitten on sellaisia avaria sieluja, jotka pysähtyvät kuuntelemaan vain - antavat tilaa ja kunnioitusta. 

Kyllähän kyse on riskialttiista operaatiosta - taivaltaa yksin syvälle erämaahan. Kaikki riskit täytyy huomioida ja kunnioittaa niitä. Mutta silti tilanne voi luisua seikkailuksi ja niin siinä käy - jälleen.

Tarkoituksena on meloa vajaan kahden viikon aikana reitti, joka alkaa kilpikaarnaisesta petäjiköstä, nousee järvien ja lampien ketjuna yhä ylemmäs, sinne missä kesälläkin on lunta ja luonto on hyvin karua. Siellä on suurten virtojen alkulähteet - kilometrissä. Ja sitten matka jatkuu kohti suuren joen latvajärviä, joita pitkin kuljen melomalla takaisin havuvyöhykkeelle ja kikkailen itseni takaisin autolle - jospa joku ottaisi taas kyytiin.

Laitetaan tähän vielä muutama numero. Reitin pituus on suurin piirtein kaksisataa kilometriä. Matka kulkee neljänkymmenen lammen ja järven kautta meloen. Ja ne neljäkymmentä kannasta - kanootti rinkan päälle ja kävelemällä kosken ohi.

Mikä onkaabn homman nalli. Rinkkaa pakatessa operaation ajatus kiteytyi runoksi, Siinä se osapuilleen on.




NIIN KUIN TUULI

Mistä löydän rauhan, voiman ja rohkeuden

Haluan hengittää molemmilla keuhkoilla pohjaan asti

Haluan kuulla ohilentävän linnun siiveniskut

Haluan kuulla miten tuuli käy läpi puistikon ja kahisuttaa heinikkoa

Ja laskea reppuni alkulähteen partaalle ja juoda sen kirkkautta

Minun toivoni on valkoisten vuorien maassa

Minun toivoni on kallioiden ja kirkkaiden lampien lomassa

Minun toivoni on perhoon iskevä rautu ja savun tuoksu

Minä haluan liikkua kuin tuuli, virrata veden lailla – veden joka ui ohi kivien painollaan, veden jonka uomasta nousee kuohujen laulu, vapaiden virtojen laulu

Minun toivoni on kirkkaiden purojen maassa, ja se kirkkaus on alkulähteiden kirkkautta, sulaneen ikijään kirkkautta, vuorille sataneiden pisaroiden kirkkautta

Anna minulle aamun valo

KEVEÄVENE

Yritin nukkua, mutta siitä ei tullut oikein mitään. On kai parempi lähteä matkaan kuin sätkähdellä peiton alla, mietin. Hiivin ulos ja käynnistin auton. Katselin makuuhuoneen verhoja ja ulko-ovea hetken ja kun mitään liikettä ei näkynyt peruutin hiljaa kujalle.

Olin köyttänyt auton katolle uuden Ultralight kanootin. Olin veistänyt siihen selkärangan ja kylkiluut perintökoivuista. Rungon ympärille olin pingottanut sähkönsinisen luotiliivikankaan, johon olin pensselöinyt venelakkaa – nyt se pitää vettä. Kanootin etuosassa oli rinkan paikka ja takaosassa istumapaikka. Siinä määrin pikkuruinen oli tuo vene, ettei siihen juuri muuta sopisikaan – ehkä pari sankollista hilloja paluumatkalla. Kansikaarten varaan olin pingottanut napakasti istuvan kankaan suojaksi pärskeitä vastaan. Kankaassa oli penkin kohdalla melojan mansetti, jonka etupuolella pieni reikä vapatelineen kohdalla. Oleellinen tekijä veneessä oli sen keveys – se painoi niin vähän, että sen voisi nostaa täyden rinkan päälle ja matka taittuisi jalan ohi kuohuvien virtojen, kunnes edessä olisi jälleen sileää vettä. Silloin se taas kantaisi kantajaansa ja matka kaukaisille kalavesille jatkuisi kevyesti meloen. Näin arvelin intiaanien taittaneen matkaa halki erämaiden ja niin halusin itsekin kulkea.

Ultrakevyt unelma

HAUKI JA HAARAKEPPI

Painoin kaasua – soratien varressa kasvoi vierivieressä ranteenvahvuisia mäntyjä, maaston mutkat tasaantuivat. Ajoin halki vihreiden peltojen heräävässä hellepäivässä. Ajoin tuttuun pihaan. Täällä minä opettelin kävelemään. Tällä rannalla iloitsin, kun kevättulva murensi jäät.  Tälle rannalle kelasin ensimmäisen haukeni ja kesäisin jokivarteen kasvoi polku, joka vei aina vähän kauemmaksi. Tällä rannalla ilo, liike, luovuus ja kauneus punoutuivat kosken kimmellykseen ja kohinaan. Kosken laulu, heinikkoon tallautunut polku, yön kastepisarat lahkeissa, rantasipin värisevä lento ja huolekas viheltely, hiljainen kohina, tyyntä, kaunista  ja rapala lentää. Aurinko nousee metsien takaa ja minä kävelen kohti kotia kilonen hauki haarakepissä. Kuvan kauneus  saa sielun tärisemään ja huomaan miten vaikea on löytää sopua sen asian kanssa, että hiekka valuu niin nopeasti tiimalasin kaulan läpi.

Matkavaatteet  - tällä kertaa vähän liikaa

Painan kaasua ja moottoritien vierellä vilisevät niityt, asutuskeskukset, metsät ja merikin. Tankkaan ja painan kaasua. Ylitän rajan ja ohittelen muita – olen liian innoissani. Ajan läpi rantametsien ja karuuntuvan metsikön, kauas, ylös – vastaantulijoita on aina vähemmän, porot jyrsivät jäkälää, itikoita napsahtelee tuulilasiin. Käännän soratielle, kuiva hyvä ajokeli edelleen. Jarrutan ja kätken pyörän metsään. Vielä pieni tovi ja soratie päättyy. Soratieltä astun – Luojan olohuoneeseen… Yritän nukahtaa auton perässä, mutta hermoradoilla on ruuhkaa. Ideat ja impulssit vetävät ylävirtaan, kuten aina ennenkin. On kai parempi lähteä matkaan, kuin sätkähdellä peräkontissa, mietin. Paikalle sattuu viisitoista ihmistä ja pääsen heidän mukanaan nuotiolle evästelemään. Seura tuntuu hyvältä, on kuin lähtisin matkaan lämpimästä sylistä. Jaakko – nyt sinulla ei oo mitään kiirettä – voit istuskella siinä vaikka monta tuntia, joku heistä sanoo, kun lähtevät. Muutaman minuutin päästä kannan kamppeeni rantaan – mietin puuttuuko kuormasta jotain - niin kevyeltä tuntuu kantaa selässään koko arsenaalia. Asettelen rinkan etukajuuttaan, istahdan perämiehen paikalle, heitän vaapun vanaveteen ja tutkimusmatka alkaa, mutta…

RUOKAA NOUSEE

Aivan heti ei järvelle ollutkaan asiaa, kun lempeältä vaikuttanut tuulenvire yltyi nopeasti vaahtopäitä ajavaksi puuskaksi. Pian pahin mylläkkä oli ohi ja päätin lähteä. Aluksi oli voitettava rivakka etuvastainen tuuli, kunnes pääsin korkean harjanteen suojiin tyynemmälle reitille. Vene keinui aallokossa, vettä ei juurikaan loiskunut  kannelle asti – kiitos vain sinulle tuntematon veljeni, joka vuosikymmeniä etsit kanootille parasta muotoa ja onni että pääsin käsiksi tuon luomuksesi kaarimalleihin. Allani oli nyt kopio kanootista nimeltä Nymph 12 ja kyllä tämä liukui aivan hyvin ja pysyi suunnassa ja rinkkalasti vakautti keinunnan sopivaksi.  

Hopeakala

Olin melonut pienen hetken ja vavassa tärähti. Kääntyessäni katsomaan tulosuuntaan näin kirkkaan kalan ponnahtavan ilmaan samanvärinen Nilsmasteri poskessaan. Sain otuksen onnekkaasti kyytiin – silmästä oli polonen kiinni. Seuraava tärppi tuli kun olin pysähtynyt säätämään jotain. Kelailin kalan liian pian luokseni ja niinpä se onnistui sotkemaan koukut reunan yli roikkuvaan kalanaruun ja karkasi.  Laajan lahden suulla tuuli alkoi kääntyä vastaiseksi. Meloin rivakasti kohtalaisen aallokon läpi etsien kahden kodan leiripaikkaa. Vähitellen muistikuva maisemasta tarkentui – jämäkän mäntymetsän siimeksistä kuohui lahden pohjaan tunturijoki. Pian näin tutut hongat joiden alle ajattelin mennä nukkumaan.

 Kannoin varusteet hyttysiä vilisevään rantametsään. Voimaa oli vähän, mutta silti etsin sytykkeet, kuivia oksia tulipuiksi ja sytytin tulet kalalle. Rakkamaan päälle oli kuroutunut ohuenlainen kunttamatto varpukasveista – kunnollista teltan paikkaa ei tahtonut löytyä, joten oli tyydyttävä jonkinlaiseen. Kivien kantit kulkivat niin pinnassa, että teltassa oli taivuteltava itsensä mutkille löytääkseen kelvollisen olotilan, mutta vielä ei ollut unen aika. Hiillostelin taimenen ja jaksoin syödä siitä vain pään ja etuselän, kun tuli keiteltyä niin roima annos texmex-apetta. Alkuillan aurinkokeli oli vaihtunut – vettä tihkuva harmaa pilvimatto mateli hiljaa eteenpäin  hiukan puurajan yläpuolella

Lohikalasta ei raski heittää mitään hukkaan- varsinkaan päätä

 Mietin, että jos kävisin vielä heittämässä pari heittoa räsäsellä kosken alla – nivalle kun ei kehtaa mennä, koska joki on pyhitetty perhokalastukselle. Kosken allahan joki kaartaa järveen – soimaavaa omaatuntoa venytellen aloin heitellä pikkuräsästä kosken alavirralla. Ajattelin, että voisihan ruokakalaa yrittää perhollakin, mutta nyt ei jaksa panostaa, joten jos tästä rajalta nyt tulisi kala, sen voisi kolkata hieman keveämmällä mielellä kuin ylempää saadun. Näin painiskellen astuin kivelle, heitin muutaman heiton ja sain tukevan tärpin. Tanakka taimen kiskoi siimaa villisti tempoillen. Kahvailin sitä pintaa kohden, jokisuussa kun vettä ei juuri ollut ja pohjaa peitti järeä kivikko. Haavin olin tietysti optimoinut matkasta, joten lennätin vonkaleen rujolla tyylillä vedestä louhikkoon. Kilonen, punalihainen, oikein hyväkuntoinen nelivitonen taimen – Hieno homma!

Kohentelin tulia ja hiillostin saaliin – nyt on kalaa mitä syödä. Joen vesi on tosi matalalla ja lämmintä. Ilma on kostean nihkeä. Pisarat täppäilevät teltan kattoa. Viime yönä nukuin muutaman tunnin ja nyt on mennyt vuorokausi yhtä soittoa. Uni tulee.

ARSENAALI KANTOON

Istuskelen  kosken alla. Söin juuri jämerästi; hiilitaimenta ja muusia, jossa oli höysteenä voita, valkosipulia, nokkosta ja hapankorppua. Järripeippo ryystää, västäräkki tsirppailee ja pajulintu laulaa mollissa mutta ei lohduttomasti, rantasipi huokailee hätäisenä kosken luona. Tyyntä on ja nyt tässä kohtaa liki helle. Olin lähtenyt liikkeelle Kahden Kodan Leiristä puolen päivän jälkeen. Kankeaa oli koneen käynnistely, mutta niin löytyi taasen vetreä askel ja matkan kovin osuus pääsi alkamaan. Alkumatkan meloin eräkylään, jossa tapasin nelimiehisen kalastajaseurueen, sekä kylän puuhanaisen, joka ystävällisesti etsi rannalle unohtuneen takkini ja lähetti sen minulle kotiin vuosia sitten.

Säädin asetukset tulevalle koitokselle; vaatetta hyvin vähän, naposteltavaa hyvälle hollille, rinkka timmiin järjestykseen ja kanootti rinkan päälle tasapainoon, mela poikki ja silmäsuojatulpat paikoilleen, 247kenkiin hellemoodi päälle, aurinkolasit risusuojiksi silmille,  kartta taskuun ja kompassi kaulaan. Metsäpolku mutkitteli  yläjuoksulle päin pitkin soita ja kuhmuraisia kivikukkuloita. Edessä on pitkä matka ja jotta se onnistuisi, on jokaisen askeleen onnistuttava. Ihmeellisen tarkasti aivojen, jänteiden ja lihasten synkronia toimii. Jokainen askel on täysin uniikki suoritus alati vaihtelevalla kulkureitillä. Kivikkoisessa maassa kenkä osuu kivien lomaan juuri sopivasti ja niin kulkevat reppu, kanootti ja mies kohti kaukaisia kukkuloita

Auringon hehkuttamat suonsilmät puskivat ilmaan laumoittain itkoita. Niskan takaa kuuluva vahva ininä antoi vauhtia askeleelle. Ei tehnyt mieli jäädä laskemaan montako kymmentä kupparia on löytänyt jo verisuonen. Koivunoksat raaputtivat ihanasti hyttysiä pois pohkeista ja välillä piti pyyhkäistä kämmenselällä ötököitä kaulalta. Yritin pysähtyä evästelemään puron rannalle, mutta hyttyset piirittivät. Eväiden napostelu onnistui kun käveli samalla reippaasti, jolloin parvi pysytteli selän puolella. Poikkesin polulta lammen rantaan ja jatkoin matkaa meloen. Rannoilla tuntui asustavan paljon äkäisenkuulosia ampiaisia, mutta hieman keskemmällä niistä ei ollut riesaa. Näin oli edennyt matka tälle lammelle ja nyt lauloivat linnut ja vesi kimmelsi auringon valossa, mutta ei kauaa. Jostakin tuli puuska, lammen pinta särkyi laineiksi ja sade yltyi rankaksi. Ehdin suojautua kanootin alle ja ajattelin, että otanpa tirsat tässä. Sain nukkumapaikan jonkinlaiseksi ja sade loppui.  Koitin siinä pyydystellä unta muutaman minuutin, mutta yritys kariutui hyttysten hyökkäykseen.

Kohta läsähtää

Lähdin eteenpäin. Kävelin metsäisten kannasten yli ja meloin pitkin lompoloita, joissa oli menneillään varsinainen perhokalastajan päiväuni. Aurinko lämmitti. Koivikon takana kohoilivat jyhkeän tummat  vuorenseinämät  ja korkealta siinsivät laaksoihin asti valkeat lumiylänteet. Rannoilla rehottivat juuri kukkaan puhjenneet rentukkakasvustot ja heinälahdelta nousi lentoon seitsämän joutsenta. Parvi kierteli laaksossa ja yhä uusia joutsenia nousi sen matkaan. Jämeränkokoiset taimenet möyhivät pintaa jatkuvasti. Pysäytin melan ja annoin kanootin lipua äänettömästi eteenpäin. Kirkkaassa vedessä, pohjakasvuston päällä liikehti tumma, vanttera kala – niin iso, että sillä eläisi päivän tai kaksi tilanteesta riippuen. Kyllähän olisi ollut mukavaa katsoa miten Klinkkiä viedään ja veistää sitten aamulla paksuja suikaleita graavitaimenta hapankorpun päälle, mutta näiden lompoloiden piiskaamiseen ei lupani oikeuttanut, joten eteenpäin vain. Rantauduin ylittääkseni viimeisen kannaksen ennen suurta järveä. Käännyin katsomaan lähestyvää lentuetta; parisenkymmentä valkoista joutsenta lensivät suoraan kohti. Pysyttelin liikkumatta ja pääsin näkemään koko parven hyvin läheltä sinistä taivasta vasten. Sadepisarat kimmelsivät jokaisella koivunlehdellä ja pienet linnut lauloivat lakkaamatta puissa ruokaillen. Miksi ne ovat niin vauhdissa illan painuessa? Miksi ne hotkivat niin kiireisinä kaiken mitä löytävät? Sadettako laulavat? Sadettako hotkivat?

Jouduin tarpomaan melko vaikekulkuisen kannaksen yli. Isot kivet ja vesilammikot mutkistivat matkantekoa ja niinpä taival oli selvästi pidempi kuin kartalla, mutta palkkiona ponnisteluista sain laskea Lapintiiran järven rantaveteen – Pitkä kanootin kantotaival oli jäänyt taakse.

TUULTA JA VETTÄ

Meloin matalassa ohi hietikoiden ja kivirantojen, kunnes yltyvä tuuli pakotti minut etsiytymään suojaisaan hiekkapoukamaan. Leiriytyisinkö? Unentarvetta en tunne, mutta tiedän, että nyt kyllä pitäisi saada jokunen tunti nukuttua. Lahden suulla oli koivujen kattama nupukivirantainen niemeke, jonne nousin maihin. Löysin sopivan teltanpaikan, jossa puusto antoi jonkinlaista suojaa yltyvää puhuria vastaan. Ripustin makuupussin ja muut kostuneet varusteet puiden oksille ja ryhdyin solmimaan telttaa kiinni oksiin ja varpuihin yltyvän tuulen rempoessa sitä. Virittelin vielä kanootin teltan kylkeen tuulta halkomaan. Sain kaiken parahiksi valmiiksi, kun ensimmäiset pisarat alkoivat tipahdella veden pintaan.

Laitoin varusteet nopeasti sateensuojaan ja aloin kokkaamaan teltassa maaten. Kaasupolttimen pistin pihan puolelle tohisemaan. Hörpin inkkariteetä, söin Koskeloiden ruisleipiä ja ahmin viimeöisen vonkaleen loppuja sateen virratessa vuolaasti pitkin teltan kattoa. Katsellessani reunaliepeen yli norottavaa puroa, arvelin vettä sataneen teltan alueelle useita ämpärillisiä lyhyessä ajassa. Vettä tuli harjasauman läpi sisään noin puoli litraa, joten kyllä oli märkä kuuro. Sadettako ne linnut lauloivat ja hotkivat?

Sade laantui perusripotteluksi, joten lähdin jolkottelemaan ulos. Rantaa kiersi mukulakivikaistale, jota pitkin oli kiva kävellä.Taivas oli harmaa, ripeksi vettä. Vähitellen ruuan sisältämä energia muuttui lämmöksi ja saavutti sormet ja varpaatkin. On kivaa vaikka sataa, kun ei palele. Rantaviivalla lojui kuollut made – noin 800 grammainen liurukka. Olisiko kuollut vanhuuteen? Silmään sattui poroaidassa sama tärvellys kuin jokunen aika sitten. Aita ei ollut juurikaan hidastanut kulkijan matkaa. Se oli kävellyt hillasuolta matikkarantaan päin ja päätään nostamatta mennyt päin poroaitaa. Pari tolppaa oli mennyt nurin, verkko venynyt tötterölle ja viimein oli murtuneet verkonsäikeet. Reikä oli kontion kokoinen ja terässäikeen vahvuus 3,5 mm. Ei tehnyt mieli mennä tutkimaan tiheiköitä, kävelin suota myöten takaisin ja vähän pälyilin ympäristöä. Hurjia ovat ne miehet, jotka käyvät karhujahtiin!

MIKSI UNI EI TULE?

Olen maannut pussissa nyt neljä tuntia. Kyllä kai lihakset palautuvat, vaikkei virta aivoista katkeaisikaan? Nyt voisin vaikka lähteä jatkamaan, mutta tuuli motittaa minut tänne niemeen. Miksi uni ei tule? Selityksiä mietin; söin ison satsin ruokaa, ehkä liikaakin, mutta liekö se? Tuuli on puistellut telttaa tauotta – siinä vahva osasyy. Kurkussa on merkillinen kipu joka alkoi, kun lähdin tänne – pitää analysoida syy ja saattaa asia kuntoon. Taisin ottaa eilen aamulla 500 mg c-pommin, liekkö palanut vielä loppuun? Oon nykinyt nokkosjauhetta aika paljon ja eilen kuljin melkoisella draivilla – kyllä tässä on vähän liikaa sähinää korvien välissäkin.

Nyt tuuli katkeileekin - jospa sinne taipaleelle pääsisi jollain aekoo. Niemeen leiriytyessä kummastelin, miksi näin hienolla paikalla ei näy merkkiäkään vanhoista leireistä. Yön mittaan selvisi ainakin yksi syy. Vuoriston takaa hönkivä Jäämeren tuuli ottaa kovat vauhdit järven selältä iskeytyäkseen tähän niemeen. Viiman lonkerot kietoutuvat jokaisen puun ja pensaan taakse. Tuulelta ei pääse suojaan minnekään. Kieriskelin teltassa 5 tuntia. Onneksi saavutin edes lepopulssin eilisen flowtourin jälkeen – lepäsivät sentään lihakset. Aivot puolestaan käsittelivät koko yön yksitoikkoista äänidataa, joka syntyy puuskatuulen paukuttaessa teltan kattoa.

Ehkä alan vähitellen päästä sopuun vallitsevien olosuhteiden kanssa, sillä tajunta taisi katketa toviksi – havaitsin yhtäkkiä, että aurinko on noussut ja sää seljennyt. Pilviä näkyi lähinnä vuorten harjoilla, mutta yhä ajatti kyltymätön vihuri vaahtopäisiä laineita päin järven luusuaa. Olo oli hidas ja huonohko. Laitoin puuron joukkoon voita ja lämminkupin. Huuhtelin muonat ja pillerit kurkusta alas  kirkkaalla järvivedellä. Ruokahalut oli kateissa – hiilitaimenen katsominenkin alkoi etomaan. Ottaisinko tirsat – jos se taimenensyönti sitten houkuttelisi? Mutta tuuli käy Norjalta ja keli on melontakelvoton. Eteenpäin on mieli – taidanpa heittää kamppeet kanoottiin ja kahlailla rantavedessä Goaljavrren suuntaan.

HIUKAN ETEENPÄIN

Niin lähdin kävellä molskuttelemaan rantamatalassa, mutta askeleesta puuttui isku. Alla oli kolme huonosti nukuttua yötä. Olin muuttunut veltoksi. Viritin kanootin reunaan pari narua kiinni ja solmin ne sopivasti pitkään naruun. Vielä ladoin jonkun kiven keulapainoksi ja valmista tuli. Astelin esteetöntä pyöryläkivirantaa ja kanootti plaanasi tulemaan narun nokassa sopivan matkan päässä rannasta. Hetken kuluttua uitto-osuus päättyi lahdelmaan. Siinä oli sortunut kivimöljä ja vanha lukittu kalakellari. Väsytti. Kalakellarin kumpuun paistoi aurinko, eikä siihen tuullutkaan, joten lepäilin siinä tovin.

Oli hiukan vastenmielistä virittäytyä kantotaipaleelle, mutta sitä olisi edessä lyhyelti. Pysähdyin heittelemään lusikoita lompoloon. Siinä määrin oli ajatusten lyhty sammuksissa, etten tullut avanneeksi kelan sankaa heittäessä – niinpä Möre-Silda lensi kaaressa lampeen. Kävin etsimässä sitä kovan tuulen seasta, mutten löytänyt. Kävelin vielä hetken koivumetsässä ja saavuin kiviniemeen, ajatuksena jatkaa hyväksi havaitulla plaanarimoodilla eteenpäin, mutta toisin kävi. Taival jatkui eteenpäin niin mutkaisena kivimöykkelikkönä, ettei sitä olisi voinut kulkea plaanarityylillä.

KAUNIITA KIVIÄ

Rannalta avautuva maisema muistutti Norjalaista vuonoa; kapea selkä kaarteli korkeiden vuorten välissä ja tuulen ajamat vaahtopäät tulivat kaukaa, vyöryivät yli turkoosinhohtoisen rantamatalan pärskähdellen sitten ilmaan vasten kivenjärkäleitä. Ja missä vesirajaa eivät vartioineet tummat kivipaadet, siellä varpaat astuivat aaltojen kutomalle matolle; hyvältä tuntui tossutella vedenhiomien pikkukivien muodostamalla kujalla. Kauniita olivat pienet pyöreäreunaiset kivet. Kenenkään muun jälkiä en rannalla nähnyt, mutta löysin rikkikantisen hampurilaismajoneesiämpärin, jonka poimin mukaani. Siitä voisi olla hyötyä. Veden äärellä kasvaneet koivut olivat tottuneet ainaiseen Jäämeren tuuleen, tai paremminkin mukautuneet siihen sillä jokainen latva osoitti kaakkoon päin.

Niin oli minunkin taivuttava tuulen voimasta – ei ollut muuta mahdollisuutta. Jos se yöllä hiljenisi, mietin ja aloin pystytellä Kieppiä kivitöppäreen tyyneen kainaloon. Koko ajan on yritettävä jotakin. Kun matkan juoni on jutaaminen ja jokainen editysaskel perustuu täysin siihen mitä itse tekee, niin ei siinä jää rönsyille tilaa. Silloin kaikki voima mikä sytkyttää suonissa ja kaikki kekseliäät ajatukset ja koko tahto suuntautuvat juonta myöten eteenpäin. Nyt oli parasta asettua paikoilleen voimia keräilemään, vaikka yö oli kaukana ja tuuli ja valo kulkivat kaikkialla kutsuvina. Moukarin on heilahdettava silloin kun teräs hehkuu, samoin on minun odotettava tyyntä saumaa – silloin pääsen helpoiten eteenpäin.

Ryhdyin viimeistelemään Lapintiiraa. Kannoin sen koivun varjoon ja pensselöin viimeisen lakkakerroksen pohjakankaaseen. Vettä vasten on nyt 3 lakkakerrosta. Vedenpitävä tuo kangas oli jo aiemmin, mutta toivon kolmannen lakkakerroksen lievittävän erästä pulmaa. Olen huomannut, että varsinkin yöllä ilmankosteus kerääntyy kankaan sisäpintaan turvottaen sitä ja niinpä muuten niin timakka kangas painuu poimuille ja kanootti ei enää liuù niin hyvin. Lakkasin myös Kiepin harjasauman ja kattosaumat – osoittihan eilinen, että kaikki se mitä voi tehdä teltan katon vesitiiveyden eteen, kannattaa tehdä. Pahaksi onneksi olin pystyttänyt teltan paikkaan, jonne iltapäivän auringon hehku kerääntyy. Torkuin joitakin tunteja väsyhorroksessa, kunnes ryömin ulos, tartuin virveliin ja lähdin heittelemään Räsästä Gaidnanjarggan hienolle nupukivirannalle. Pienet taimenet koputtelivat takakoukkuja, mutta ruokakala jäi järveen.

TYYNTYY – PÄÄSEE ETEENPÄIN

Tuuli oli tyyntynyt aamusta, joten latasin leirin kyytiin ja lähdin melomaan Järven etelärantaa ylöspäin vienossa vastatuulessa. Pysähdyin Arkkiniemessä kastelemaan katajia. Nousin maihin myös Routaniemellä, josta lumi ei ollut vielä kokonaan lähtenyt. Tuulen mentyä lumilaikkuvuoret peilautuivat järven pintaan ja tuon tuosta jossakin mulahti kala, tai vain käännähti kiireettömästi pinnalla. Kuulosti siltä, että liikkeelle olivat lähteneet niin taimenet kuin raudutkin. Heitin Räsäsen ja annoin sen painua pohjaan, nykäisin muutaman kerran ja kelasin pulskan tikkuraudun kyytiin. Pian samaa rautaa puraisi mukavankokoinen taimen, jonka kanssa saikin erilailla temppuilla. Onni oli myöten ja sain solmia toisenkin kalan hinausnaruun. Loppumatkan vedin perässä Hanneksen savumuikkua, mutta eihän ne pedot peilikelillä saalista.

Juomalammet joutomaassa

TULE UNI, TULE UNI. TULE, TULE!

Leiriydyin  suuren järven luoteiskulmaan hienolle niemekkeelle. Hiillostin kalat ja söin raudun ja muusin perushöystöillä. Kokkasin inkkaripakuripajuparkkiteetä siinä toivossa, että se liennyttäisi päänsärkyä ja saisin unen kulmasta kiinni. Tällä kertaa teltan alusta oli tasaista varpumattoa. Koivut varjostivat asumustani melko kattavasti ja takapihan laajuista leirikenttää reunusti miehenkorkuinen kivivalli, johon tuulet pysähtyisivät eikä teltta lepattaisi.Valli myös vaimensi läheisen kosken äänen niin pieneksi, ettei uni häiriintyisi siitäkään. Leiripaikka oli harvinaisen täydellinen linnake unta uhkaavia luonnon voimia vastaan ja silmä ja sielu saivat levon tunturijärven tyynessä rauhassa. Kyllä siinä kelpaisi taivaltajan levähtää, kun vain osaisi. Aurinkokin oli painunut parahiksi vuoren taakse, kehossa tuntuivat valvotut yöt ja taakse jääneet taipaleet. Unen pyynti oli kuin jahtaisi liian pientä rautua liian isolla pintaperholla. Olisi voinut kuvitella, että uni nappaa minut kuin tiira silakan, mutta aivot raksuttivat. Alituinen touhuaminen oli virittänyt koneiston niin, että aina kun unen syvähengitys oli alkamaisillaan, jostain riensi taas jotain mieleen ja uni haihtui kuin vesi kiukaalta. Jossain vaiheessa taju sammui – Hieno homma!

KYNTTILÄ SUITSEVAINEN

Heräsin. Oli huono olo; pää kipiä, niska jumissa ja heikotus osana, mutta onnekseni huomasin auringon kierähtäneen neljänneskierroksen maatessani.Otin pehmeän vetämättömiä askeleita metsässä. Siinä oli sopivasti duunia, että kävelin puolen kilsan päähän ja takaisin. Tajusin vähitellen, että lienee viisainta laskostella ylväs reittisuunnitelma kasaan ja keskittyä kuntoutumaan. Söin suolta hillan kukkia ja hiukan horsmanpäitä ja koivunlehtiä. Aamiaiseksi riitti kolme hapankorppua, pari valkosipulin kynttä ja hiillostettu taimenen pää. Keittelin teetä, johon laitoin paljon pajunlatvoja, pakuria, inkivääriä, EarlyGreytä, lakritsin juurta, hunajaa ja nokkosjauhetta. Vedin juomaa melkein litran ja ajattelin, että nyt heitän Räsäsen järveen. Taimen ajatteli niin kuin niin monesti ennenkin ja pian sain ripustella aivan mukavan kokoisen vonkaleen koivun oksalle lokkisuojaan. Tuskin oli ruokakala ehtinyt silmiään ummistaa, kun Räsästä vietiin taas. Tällä erää langan päässä mitteli selvästi suurempi vonkale ja voitti. No, kumpikin sai jotain – minä Räsäsen takaisin ja taimen jatkoaikaa. Elä vain vanhaksi ja jätä jälkeesi suuri suku! Siihen loppui syönti.

Suolasin saaliin löytösankoon ja rakentelin kivistä aaltosuojan rantamatalaan jossa kala säilyisi viileämpänä ja vetäydyin Kieppiin nukkuakseni.

Pajunlatvakeitolla haihtui päänsärky – olo muuttui pehmeäksi, tuli uni!

HITTAASTI

Herättyäni huomasin auringon kiertäneen jälleen neljänneskierroksen nukkuessani! Olin siitä mielissäni. Viimeinkin uni ja rentous saavuttivat! Huono olo jatkui. Keitin uuden annoksen pajunoksilla höystettyä inkkaripakurilakritsinjuuriteetä – laitoin joukkoon myös perusteetä ja hunajaa, jotka antoivat makukimaraan hyvän sävytyksen. Hörpin sitä litran ja järven vettä paljon päälle. Söin voilla, valkosipulilla ja nokkosilla höystettyjä hapankorppuja sekä taimenenlopun.

Mietin, että mikä siinä on kun graavitaimenta syö kyltymättä, mutta hiillostettua hillitymmin? Ja jos hiillostus menee yli, niin kalaa on vaikea niellä – se ei enää tunnu eikä maistu hyvältä ja ilmeisesti se ei edes sula graavikalan lailla. Jotain itua lienee raakaravinnossa jopa taimenen kohdalla? Ehkä liika kuumennus muuttaa joitakin molekyylejä ihmiselle epäsuotuisiksi? Hiilikala on aivan parasta, kun jättää siihen vähän läpikuultoa ja sitkeyttäkin, eli kala mustuneelle hiillokselle nuotion jälkilämpöön ja siitä tulee herkkua! Ruuan jälkeen olotila koheni jonkin verran ja innostuin jopa kuvaamaan kännykällä. Viskelin Räsästäkin jonkun kerran. Kulijailin leirissä. Ajatus oli muuttunut vetreämmäksi, mutta liikkuminen oli tehtävä loivin kääntein. Aurinko porotti leirilaakiolle ja hyödynsin hetken venyttelemällä kireyttä pois lihaksista – jos saisi hiukan lisää operatiivisia pelimerkkejä, kulkisi kuormatkin paremmin eikä juilisi ajukoppaa. Huuhtelin nokkaonteloita suolavedellä. Unen ja muun huollon seurauksena olo alkaa tuntua paremmalta! Pää ei ole enää kipeä ja henki kulkee hiukan helpommin. Helikopteri lensi alajuoksulta päin, pudotti porukan tuohon kilsan päähän toisen joen suuhun ja poistui sitten Goaljavrin suuntaan. Koitan vielä pyytää lisää unta, kun tässä on nukkuminen onnistunut. Makoilin pari tuntia katkonaisesti torkahdellen. On kyllä hyvä, että on tullut jo ainakin kellonkierros jonkinlaista lepoa vuorokauteen.

PÄÄSISKÖ KYYTIIN?

 Lähdin heittelemään pikkuräsästä. Kahlailin hiekkapohjaa, aurinko paistoi ja reilu aallokko huojutteli minua. Tuuli on puhaltanut kokopäivän tasavahvasti kaakolta noin 10 m/s – eilen puhalsi luoteesta. Kahlailin ja heittelin ja vähitellen saavutin joen, jonka vastarannalla kopterikalastajat liikehtivät. Kahlasin virran yli vettä ryypiskellen. Etsin metsästä miehen. Juteltiin ruotsiksi ja hän sanoi, että he lentävät torstaina takaisin. Kerroin, etten pääse tässä kunnossa ihmisten ilmoille omin voimin, että olisikohan paluulennolla tilaa? Hän sanoi, että reissun organisaattori on tuolla jokivarressa, hän tietää. Vielä lähtiäisiksi tuo mies tsemppasi minua ja sanoi, että kyllä sinä oot parissa päivässä iskussa kun huilaat, poika! Lähdin etsimään toista miestä. Kuljin kuohuvan joen deltalehdossa miltei alkuasussani. Saavuttaessani toisen jokihaaran, havaitsin saarelle nousseen miehen, joka touhusi jotain vavan kanssa ja alkoi sitten kaivella kiveä virran pohjalta. Syykin selvisi - heinikossa venkoili puolen metrin taimen seitsensenttinen, taimenvärinen Rapala suunpielessään. Mies kolkkasi kalan kivellä ja kuuli pusikon takaa sanat; Jai gratuleerer dei! Juttelimme tovin ja sain tietää, että helikopteri noutaa heidät kotiin torstaina klo 10:30 ja hän ounasteli että voisin sopiakin kyytiin, mutta jäin hiukan miettimään, mitenköhän tuo on? Kilpparin kopterin maksimilasti kun oli 500 Kg. Mietin että jos minä mahtuisinkin, niin tulisiko tuosta Lapintiirasta surkuhupaisesti Lapin tiira? Mutta hätää tässä ei ole kun sain yhteyden muihin. Jos en parane, niin toiset tietävät missä olen, vaikkei puhelin toimi täällä. Kevyesti nousi retkikenkä, kun kuljin takaisin leiriini. Oisko tuo vähän auttanut, kun pääsin vaivojani valittelemaan ruotsalaisille. Ihmisiä ne olivat. Lämpimiä. Veljiä. Sain kutsun iltakyläänkin heidän leiriinsä.

Ilta koitti ja virittelin viimein perhovehkeetkin ja meloin kosken saareen. Sangen pehmoinen oli olotila, joten liikahtelin hitain askelin. Kävelin yön aikana 1,5 Km ja siinä oli kylliksi. Sain valkolihaisen, tummanpuhuvan, laihanluikun koskitaimenen huomisen eineeksi. Muulta osin oli hiljaista. Tyyni, nätti yö, mutta mies ei ole kunnossa, ei sinne päinkään. Visio on peruttu ja kopteri tulee torstaina, paitsi jos paranen, niin koitan selvitä takaisin ihan itse näillä lihaksilla.

MITÄ TÄSSÄ ON?

Sain nukuttua melko pitkät unet. Illalla oli röörit ihan tukossa ja aamuun mennessä ilma kulki jo paremmin. Pitää varoa ettei hengitä epäpuhdasta ilmaa, jos alkaisi röörit aukenemaan ja elämä voittamaan. Aamulla tein puuroa, valkkarinokkosmeetwurstileipiä ja jämerää teetä. Laitoin viimeinkin tulet tähän leiriin ja hiillostin viimeöisen luikkumullosen sekä eilisaamuisen virkkutaimenen perkkeet. Kumma juttu; miksi tällä leiripaikalla on ainakin neljä nuotion pohjaa pikkualueella? Mikä idea on ollut kasata aina uusi kivirinki aina jonkun metrin päähän edellisestä? Ne jotka asiasta tietävät, mahtavat jo vaeltaa viimeisen vedenjakajan seuduilla sillä siinä missä puuta oli kerran kuluttanut tuli, kasvoi nyt vihreä sammal. Touhusin vähitellen aamuasioita eteenpäin, kunnes kuulin aivan läheltä rämäkän aivastuksen. Liekö ukko vai kettu? Menin katsomaan – reilun puolen kilometrin päässä järvellä kellui kaksi venettä ja oletettavasti nuo viisi kopterikalastajaa soutelivat siellä. Aurinko kimalteli aallokossa.Tuuleskeli kaakolta.

Kastelin sormet ja poimin nopeasti taimenen tuhkasta laakakivelle jähtymään. Paikalle riensi melkein heti kolme vihreäselkäistä raatokärpästä. Ne pörräsivät ja laskeutuivat yhä uudelleen kalan nahalle, mutta heti oli päästävä ilmaan kun käpälöitä kärvensi. No, kohta oli eväs jäähtynyt, eikä enää tarvinnut lentää vilvoittelulentoja. Mistäköhän haaskalta ovat ilmaan nousseet, mietin ja hätistelin niitä kauemmaksi. Purkitin kalat löytösankoon, jossa on myös kansi, haljennut mutta ihan hyvä. Laitoin nuotioon vettä lämpenemään kipossa ja silppusin höystöksi valkkarin kynnen. Ajattelin valella litkun laakakivelle testatakseni kiinnostaako siihen valunut taimenenrasva vielä sittenkin raatolaisia. Hygieniassa ei saa tinkiä yhtään kun on tämmöinen helle ja tilanne muutenkin hiukan sivuluisussa. Kunto ei ole eilisesti vahvistunut. Etenkin aamuyöllä kalalta tullessa oli surkea olo – hyvä kun jaksoi kävellä parikymmentä askelta rannasta telttaan.

Makoilen mahallaan teltassa, nollat taulussa ja aurinko porottaa. Äsken joku lintu lauloi satumaisen kauniisti, olisiko käynyt vähän lohduttamassa niistäjää? En nähnyt mikä se oli, enkä ole kuullut sitä koko matkalla kuin kerran. Sen melodia kulki lähellä pajulinnun laulua, mutta laulun herkkään alakuloisuuteen yltää lähinnä vain kapustarinta. Pajulinnun laulu on kaikessa kauneudessaankin perin arkista verrattuna tuon laulajan äänen kuulaan satakielimäiseen soinnikkuuteen.

Pajulinnut jatkavat lauluaan silloin tällöin, järripeippo ryystää jossain, itikoiden ininä sulautuu lahdentakaa kantautuvaan kosken mulahtelevaan solinaan. Järven aavalta tulevat laineet, kohisevat leiriniemen rantakivikossa ja lumpsahdellen sortuvat niiden lomaan. Välillä telttakankaan takaa kuuluu paarman pörisevä ohilento, kimalaisen puuhakas surina ja toisinaan taas ampiaisen pahaenteisen viheliäinen lentoääni. Maa on kaunis, täynnä kasvustoa; kukkia, sammalia, varpuja sikin sokin hyvässä järjestyksessä. Oletko nähnyt yskivää hirveä, puuhun nojailevaa poroa, tai varista joka pyyhkii hikeä otsaltaan? Vaikuttaa siltä, että kaikilla muilla menee nyt lujaa; on voimaa, virtaa ja virkeää mieltä; linnut laulavat, taimenet pomppivat, kärpäset lentävät vauhdikkaasti ja rastas huutaa kuin viimeistä päivää reviirinsä rajakoivun latvassa. Maa on vihreä, keltainen, valkoinen, punainen, sininen ja violetti ja yhdessäkään koivussa ei näy ainuttakaan ruskanlehteä ja auringon hopeaa ovat järven aallot tulvillaan. Mutta minä olen ruskaantunut puu, olen pudonnut tästä terhakkaan energian kelkasta, ajautunut sivupyörteeseen vuosta, joka virtaa vihreänä, vahvana ja uudistuvana empimättä eteenpäin. Minä hapuilen tässä metsässä kuin unissakävelijä, vaistoni on tärväytynyt – en osaa säädellä vauhtiani sopivaksi, ensin valvon ihan liikaa ja sitten tuhisen tukalassa tilassa ja muutun sangen surkeaksi otukseksi. Ei minun vaistoni kerro mikä kasvi pitäisi syödä, jotta voisin olla taas vahva, ylväs ja sitä myöten ylpeä. Mutta jos ei olisi yhtään ylpeä, vaan aina kuulostelisi elämän hienosointuja nöyrästi, herkin korvin – ehkä silloin kasvaisi vahvempi elämisen taito? Elämä on ylpeitä vastaan.

Maa on niin kaunis.

Tänään oon nähny 2-3 kopterin ylilentoa läheltä ja nytkin kuulostaa, kuin kopteri surraisi jossain. Nyt on semmoinen päivä, että illalla on ötököitä ilmassa ja kala otillaan. Jos lähtis vaikka sitten pintaperhostelemaan, ehkä? Päivä kului leirissä käpsehtiessä, kävin kahlailemassa avojaloin hiekkabiitsillä ja se tuntui kivalta. Lapintiiran keulakansikaari jäi illalla käteen siirtessäni alusta, joten remontoin sen nyt luotettavaksi; veistin kansikaareen naru-urat ja pingotin kaareen oikeaan kohtaan asennusnaruilla ja surrasin kaaren sinkuvalla kalastajalangalla kiinni. Laitoin vielä narupunosten vahvikkeeksi venelakkaa, niin ei siltä kohtaa enää hajoa. Nyt se on hyvä. Muita hutiloituja liitoksia ei veneessä tainnut ollakaan.

ALKAA VÄHÄN HYRÄHDELLÄ

Kuuma päivä on jo pitkällä. Taivaalle on syntynyt kumpupilviä ja tummanlaisia pilviä. Pieni mahdollisuus voisi olla että helle purkautuisi myräkäksi – se on aina eteenpäin, kun jotain tapahtuu. Nukahdin onneksi - sekin on aina eteenpäin. Uni paras lääke on ja totta se onkin, sen herättyäni huomasin. Kuulostelin makuupussissa ja huomasin, että kosken ääni kuului voimakkaampana kuin järven aaltojen loiske – nukkumaan mennessä oli toisinpäin, eli tuuli oli selvästi tyyntymään päin. Nyt päivä oli laskemassa mailleen ja kömmin ylös Kiepistä. Töhäytin suolavedet trangialla kädenlämpöiseksi ja roudasin patjan kivivallille, jossa toimituksen voisi tehdä vastatuuleen ilman hyttyshäiriöitä. Kumarruin kunnes sieraimet ottivat suolaveteen. Ryystin vettä nokkaonteloihin ja niiskuttelin ne varvikkoon – kymmenesti. Alkaa henki kulkea – Ai herkku! Töhäytin muusit ja heitin höysteeksi nokkosia, suppilovahveroita, valkosipulia, hapankorppuja, kaurakorppuja sekä hiilitaimenta. Rannasta leiriin noustessa askel ei enää painanut – Ei, siinä värähteli jo orastavaa energisyyttä ja niin pian kuin asian tajusin, alkoi korvien välissä suhista; Nyt voisi vaikka lähteä järvelle vetämään vaappuja...taikka jos kävisi melomassa seuraavalla yläjärvellä...yläjuoksullehan tässä oltiin menossa. YLÄJUOKSULLE! - Siinähän se on – leiri kasaan ja pikkuhiljaa eteenpäin!Vielä on periaatteessa 2-3 vuorokautta aikaa mennä ylöspäin... Sen verran kuitenkin tolkku pelasi, etten suinpäin rynnistänyt teltan naruja varvuista irrottelemaan. Tulin taas tirsoille, vielähän tuo humisee hiukan korvien välissä mutta hieno homma – tuntuu kuin seisahtaneen tajunnan läpi olisi humahtanut lähestyvän myräkän etupuuska. Mutta kun alkuperäinen visio on kääriytynyt kasaan, voisi nyt miettiä mitä näihin uusiin raameihin vielä sopii. Puurajalle on reittivesiä pitkin parisenkymmentä kilometriä – siinä voisi olla jopa realistinen matkan ääripiste, mutta silimät kiinni nyt poika vain ja lisää unta kuulaan.

SAISKO YHEN?

Pian olin taas jalkeilla. Aurinko laski juuri vuorten taakse ja alkamassa oli pilvetön puolikuulas suviyö. Lämpötila pysytteli varmaan 15 asteen tuntumassa yölläkin. Mielessä risteili kaksi ajatusta; lähtisinkö kalaan, vai pakkaisinko koko leirin mukaan, kantaisin kamppeet koskenniskalle ja luikkisin täältä lumirajan suuntaan. Ja huomenna kopterikalastajat huomaisivat, ettei koivun latvassa enää liehukaan musta lippu. Kaksi vahvaa ajatusta keinuivat aivoissa, kuin ilmaan heitetyn lantin kantit. Poimin lantin maasta ja päätin lähteä kalaan. Laitoin ruoskaan kelluvan siiman, hiuksenhienon tapsin ja pikkuruisen klinkin syötiksi – eiköhän se näillä onnistu. Lastasin kanoottiin vielä toki virvelinkin ja naksautin lukkoon ikivarman räsäsen. Teki mieli päästä kalaa kahvaamaan ja etenkin suolaamaan, olihan muoviämpäri taas tyhjä. Meloin tyynehköä järvenpintaa roima kivilastimatkassani, niin pysyy pikkuruinen vene tukevasti pystyssä joka käänteessä. Veden pinnalla kellui vierivieressä väsyneitä lentäjiä vaaksiaisista polttiaisiin. Siellä täällä näkyi jokunen kalakin ruokailemassa.

Tule kala punainen, kuule kun sua anelen…

 Aloin teoretisoida raudun liikehdintää ja ajattelin, että tuulihan on kasannut jo kaksi päivää lämmintä pintavettä järven tähän päätyyn ja rantaveden lämpötila hipoo kahtakymmentä astetta, eikä rautu kestä sitä – eihän siellä ole nyt ollut taimeniakaan, ja silloin kun leiriniemeltä sain pari kalaa koukkuun, oli edellisenä vuorokautena kunnon puhuri puskenut vettä päinvastaiseen suuntaan. Silloin mahtoi olla lahti viileämpi ja kalaa liikkeellä paremmin. Vaikutti siltä että yksittäinen kala, poimittuaan pinnasta muutaman ötökän katosi hetkeksi ja palasi taas hakemaan lisää ruokaa. Puuha oli rautumaisen pehmeäpiirteistä ja arvelin, että tässä nyt ikään kuin noukitaan nauriita tuhkasta. Tokihan tappavan lämpimässä pintavedessä voi käväistä kun sitten äkkiä kääntää pään kohti pohjaa ja potkaisee vauhtia. Ilmiötä voisi kutsua jojo-syönniksi.

Mietin, jos meloisi sinne suuntaan mistä päivällä tuuli. Voisin löytää viileämpää pintavettä ja sitä myöten aktiivisempia rautuja. Kilometrin päässä alkoi tapahtua; siellä täällä kuljeskeli rautuparvia selkäevät liehuen. Yritin lähestyä kaloja ja tohkeissani onnistuin sotkemaan siiman juuri kriittisellä hetkellä tai meloin liian lähelle ja kalat katosivat tai heitin perhon liian lähelle ja ne säikähtivät tai heitin perhon liian kauas ja ne eivät löytäneet sitä. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, miten parvet käyttäytyvät ja huomasin melkein kaikkien etenevän kohti raudunhehkuista pohjoisen taivasta. Järvi oli melkolailla tyyntynyt ja kevyen vaaleansininen yötaivas kaartui korkealla, ympärillä harmaat vuorenseinämät, alarinteillä vihreät koivikot ja kauempana autereista sinertyvät tunturit. Ympärillä kierteli rautuparvia, pieniä ja isoja parvia – pieniä ja isoja selkäeviä. Tajusin etten pääse tilanteen herraksi, jos vain ajan takaa etenevää rautuseuruetta. Minunhan pitää katsoa, minne ne ovat menossa ja mennä järjestämään niille vastaanotto. Meloin äänettömästi parven ohi ja jäin väijyksiin kuin Rokka suon laitaan. Tuikkirykelmä lähestyi Klinkkiä ja minä odotin. Tällä kertaa punatakit lipuivat väijytyksen läpi kuin varjot. Voi kun olisin halunnut suolata edes yhden. Aivan sama olisi istua nuotion ääressä ja tehdä käsillään heitto- ja kelausliikkeitä – aivan samaa näyttäisi homman saldo. Jos ei perho kelpaa, niin uikaa sitten – minä syön meetwurstia ja parin päivän päästä joudun sortumaan kaikenlaisiin konsteihin proteiinin hankinnassa. Ja  kun Kotivaran antimet on loppuneet ja kalaämpäri on tyhjä, alan kuokkia ruokaa muurahaispesistä ja onkimaan lokkeja. No, jospa saan kalan, kun menen kosken luo ja heittelen varmaräsästä tovin. Meloin, raudut pintoivat jopa niin lähellä, että olisin voinut iskeä vavalla selkään. Jos nyt olisi elokuun tumma yö, niin kyydissä olisi jo monta pulskaa rautua, mutta tässä valossa paljastuvat kalamiehen kavalat aikeet. Tuohon ötökkään menee siima – en syö. Tuossa ötökässä on koukku – en syö. Tuolla ötökällä on valkoiset siivet – en syö. Tuo ötökkä on 5 senttiä väärässä paikassa – en syö. Tuo ötökkä on liian iso – en syö. Ja vastaavasti tuo ötökkä ei ole tarpeeksi iso, joten en syö.Tuolla ötökällä ei ole tuntosarvia – en syö. Tuolla ötökällä ei ole niveliä jaloissa – en syö. Tuossapa olisi hyvännäköinen, syön sen – Oho, minne se katosi? Tuossakin olisi hyvännäköinen ötökkä, mutta olen jo kylläinen ja painun syvänteeseen nukkumaan – painu sinäkin onnenonkija!  

No, turvauduin sitten ikihyvään pikkuräsäseen ja heittelin sitä nivavirralla. Putouksen alta sain sintin ja kerran peltiä puraistiin paremminkin, mutta sinne sekin jäi. Hörpyttelin leirissä inkkaria ja ajatukset tempoivat ylävirtaan, kuin villi muuli kärryjen edessä. Vaivoin sain torpattua lähtöaikeet ja nyt olen taas untuvien sisällä. On yö, tyyntä, viileää. Joku sirkuttaa – koski soi. Pikku unet ja jutaamaan?

PYHÄ AAMU

Hörpin viimeisiä teetilkkoja huilikukkulan juurella. Tyyni, hieman aamua värisevä selkä peilaa nousevan auringon valaisemia rinteitä. Kyllä on taas Luoja loihtimassa sanoinkuvaamattoman kaunista päivää – niin kuin se olisi itsestäänselvyys. Sitä se ei ole. Eivät täällä syki kolkot fysiikan lait – tämä maisema värähtelee Luojan pulssin tahtiin, säteilee Hänen kirkkauttaan ja lausahtaa vastaansanomattoman vakaasti; Sinä olet suuri – Sinä olet ylivertainen. Sinun kunniaasi soivat järripeipot ja pajulinnut. Sinun armosi syvyyttä peilaavat Jauren rautusyvänteet. Pyörteilevät nivat ja kuohuvat putoukset kuvastavat Sinun luomistarmosi katkeamatonta virtaa. Sinun tekemäsi olen minäkin ja mykistyn edessäsi. Kun ajattelen tässä aamun valossa omaa puroani; se alkoi jostakin luomisen aamusta. Sen puron latvoilla kuljettiin hirvennahoissa ja syötiin taimenenpäitä. Kun jotain tuumattiin, sanottiin Ugh! Ja Yeah!  - ja taas mentiin. Sieltä asti on puroni saanut virrata läpi metsien ja aikojen ja kun katson miten se nyt näyttää katoavan elottomaan rakkaan, eikä enää jatku, minä en kestä ajatella sitä.

Mutta viihdytköhän Sinäkin Luoja vähän paremmin täällä metsässä, kuin nuissa virallisissa kuvioissa? Minusta tuntuu, että Sinäkin hengität täällä vapaammin, eikä sydämesi pulssi sakkaa. Tuntuu, että Sinä olet siellä, missä puhkeaa uusia silmuja – et ehkä niinkään siellä, missä asiat ovat jääneet kiertämään kehää. Nyt minä sen huomaan kuinka pahasti minäkin jään kiertämään kehää tässä elämässä. Miten helposti meistä poloisista tulee kelottuneita kaikukoppia. Vahvemmat sanat ja voimat tulevat ja jyräävät -  niiden kaiuista täyttyy tämä olemus, eikä se pääse viriämään aitoon, alkuvoimaiseen kasvuun. Tuntuu että sinä Luoja olet lähellä siellä, missä silmut puhkeavat. Lähden jutaamaan. Aurinko on noussut piirun verran yli kukkulan laen.

 Pyhä aamu.

JALAT KANTAA TAAS!!!

OHO - olen ollut jalkeilla  22 tuntia! Kohta tulee uni. Olen edennyt 25 Km Norjaan päin ja näyttää sittenkin siltä, että Goaljavr on saavutettavissa! Lähdin aamulla liikkeelle varovaisesti. Kuulostelin keholta, ootkos mukana; jos tänään mentäis 8 kilsaa ja huomenna kymppi – käytäis puurajalla? Eteneminen tuntui onnistuvan, kun teki sen täysin puolipuristuksilla. Aamu oli tyyni ja kaunis – edessä lammikoiden ja virtapaikkojen ketju. Järven pohja näkyi hienosti aamun olosuhteissa – huomasin mateen hiekkapohjalla. Siinä se olla möllötti kolme metriä minun alapuolella – hyvin näkyi. Tekisinkö madekeiton tänään? Laittaisi siiman päähän painoja ja kolmihaarakoukun, uittelisi virityksen leuan alle ja napakka nykäisy vain?

Yhdellä lammella lenteli ruskea sorsapari – yhtäkkiä ne muuttivat lentosuunnan suoraan kohti, avasivat siivet jarrutusasentoon  ja laskeutuivat tuohon virvelinheiton päähän minusta. Kun meloin niiden ohi, ne jatkoivat uimistaan, muka niin kuin ei mitään, mutta kääntyivät kuitenkin kohta katsomaan jälkeeni ja aivan kuin olisivat miettineet; lähdetäänkö perään? Omituisen seurallisia lintuja! Kävelin läpi harvenevan koivikon lammelta lammelle ja siihen se sitten taas laskeutui – sorsa – seurasorsa selvästikin. Siinä se katseli, kun irroitin kaksi narua vyöltä, nostin Skin Of Frame tyylisen kanootin veteen, asettelin rinkan keulapuolelle, irrotin suojatulppina toimineen c-vitamiini purkin osat kävelykeppien päistä ja naksautin ne kätevästi yhteen – niin oli käsissäni 2-päinen mela. Olin tyytyväinen, iloinen ja ylpeä siitä, että hiomani konsepti toimi näinkin notkeasti. Sorsalla ei nyt näyttänyt olevan sen kummempaa tekemistä – kunhan heilutteli räpylöitään lammikon luusuavirrassa ja seuraili mitä vastarannalla touhutaan – ainakin nurkkasilmällä. Istahdin Lapintiiran selkään meloaksen lammen poikki. Kun on saanut aikaan jotain näin omaperäistä ja toimivaa, tuntuu paremmalta, jos saa vähän huomiota. Sorsa katseli taphtumia edelleen kuin seuraeläin ja niinpä päätin avautua sille; Huomaakko sää sorsa, miten komian kanootin mää oon teheny?.... Näillä käsillä?... Hei!.. Huomaakko!?.... NÄILLÄ KÄSILLÄ!!? Jos se olisi tajunnut, että nyt kannattaa nyökätä ja narahtaa niin sen se olisi tehnyt niin, mutta ei. Kaveri alkoi puistella pisaroita nokastaan ja uida ympyrää epätietoisen näköisenä; mitä siinä meuhkaat äijä, melo menemään – on minullakin räpylät!

Niin kaukana moni kulkee, uskoen unelmaan…

Meloin jälleen lammen poikki ja kävelin renvaktarstugan pihaan. Kaikki oli äärimmäisen säntillisessä kunnossa – Raatteen meininkiä ei löytynyt edes takapihalta. Vaikutti siltä, että maan hallintoväki oli ojentanut auttavan kätensä intiaaneilleen; maali oli uutta, vene laskettu vesille ja tunturikoivusta tehdyt takkapuut oli nosteltu kauniisti kaartuvaan pinoon auringon paisteeseen. Mitään lojuvaa ja repsottavaa ei näkynyt missään. Ei ollut mitään mahdollisuutta mennä tupaan ilman kekseliästä väkivaltaa – niin jämerästi oli jokainen luukku teljetty.

POIKA ON IRTI

Matka jatkui niin hienoissa maisemissa, että leirin olisi voinut laittaa minne vain. Viriävä tuuli puhalteli onnekkaasti selän takaa – niinpä pääsin lampien yli kevyesti. Saavuin Pitkäjärven luusuaan. Olin jo jonkin aikaa hautonut ideaa, jonka nyt päästin irti. Nykersin puukolla puolitoistametrisen piiskan, jonka istutin pystyyn vapatelineeseen. Veistin siihen vaakapuomit ja tein mustasta säkistä purjeen. Virittelin skuutit, nostimen, harukset ja turvanarut virvelille ja melalle ja lastasin 50 kiloa kiviä painolastiksi ja laitoin hyvin istuvan kansipeitteen paikoilleen – kokonaispaino aluksella nousi noin 160 kiloon. Istuin haahteen mennäkseni järven yli, mutta olin ylimitoittanut varmuuskertoimet. Vene kyllä liikkui, muttei liukunut. Nousin rakkaiselle rannalle, veistin uudet puomit, tuplasin purjealan ja lähdin – enää ei tarvinnut juuri säätää. Myötätuuli täytti purjeen, köli halkaisi aallonharjan toisensa perään ja melalla kevyesti ohjaillen käänsin kurssin kohti karuja seutuja – sinne missä on lumilaikkujen ja rakkalammikoiden autiomaata. Viritin vaapun vanaveteen uimaan ja annoin tuulen viedä. Matkan taittuessa tuuli yltyi ja niinpä seurailin tarkasti lähestyviä puuskia ja päästin purjeen valahtamaan alas aina kun tarve vaati. Vaappuun iski kala. Nykäisin nostimen pikalukon auki – purje putosi kannelle. Kelasin kyytiin syömäraudun, nostin purjeen, laskin vieheen ja tuuli vei. Pian olin jo pitkällä ( jos ei lasketa systeemin tekemiseen mennyttä aikaa).

 Pojan vene 
 (tällaiseen toimintaan liittyy huomattavia riskejä, joten kehoitan välttämään!) 

Poukamassa näkyi kolme miestä ja teltta. Ohjasin laivan lahteen ja luvan saatuani nousin maihin. Ystävillistä vastaanottoa seurasi miltei tunnin mittainen keskustelu, jonka kuluessa sain arvokasta tietoa; helle jatkuu ainakin parisen päivää, joten ylängöllä on otolliset olosuhteet miehen majailla ja matkustaa – siispä pyrinkin Goaljavrrelle asti, om jag orkar. He lupasivat lähettää takavahdille viestin, missä ja milloin me tavattiin, kunhan palaavat vajaan viikon päästä kentille. Palkkioksi moisesta ystävällisyydestä annoin heille hyvän Rapalan. Kehotin heitä arpomaan, kenelle se kuuluu, mutta homma oli jo selvä; vahvin sai pitää sen. Hea hea hea heaa, me hoilattiin hiljaa ja istahdin sitlooraan. Rannalla kallistui pullo ja niin kallistui purjehdusmatkakin kohti loppuaan. Rivakka, puuskainen tuuli piti ajatukset ja käsien liikkeet terävinä lähestyessäni kalliosaarten laikuttamaa järven päätä. Meno oli niin rivakkaa, että vesi oikein kohisi keulassa. Puuskan tullessa niskaan, pudotin purjeen ja veden syvyyttä tarkkailin jatkuvasti – se onnistui hyvin polaroid-lasien läpi ja purjetta alhaalla käyttämällä näki etumaaston vedensyvyyden – kirkkaassa vedessä kun matalikot näkyivät jo kaukaa päivänpaisteessa. Noustuani maihin, hakeuduin tuulensuojaan kivien taakse.

KARUN LAMMEN KALAT

Kokkasin perusmuusin ja palastelin höytöiksi vetoraudun – reseptin ainoa hyvä puoli oli siinä, että ruokailu oli pian ohi ja matka pääsi jatkumaan. Alkoi kulkuosuus, jossa maan pinta oli mutkilla kuin Vätsärissä. Lasinkirkkaita lompoloita yhdisti kivikuruja pitkin kuohuva johka ja maataipaleilla jalan alla rapisi useammin kivet kuin jäkälät.  Koivunkäppyrät kutistuivat aina pienemmiksi ja lopulta ainoa puukunnan edustaja oli puronsuuhun putkahtanut pajuparka. Maisemat alkoivat käydä todella karuiksi – olin lähtenyt liikkeelle liki lehtomaisen jokilaakson luota ja nyt alarinteitä verhosi enää pelkkä harmaa rakka. Siinä missä aamulla oli rantaryteiköstä remahtanut lentoon riekko, pyrähti nyt pienestä pusikosta pakoon nariseva kiiruna. Uittelin vieheitä lammikoissa ohimennen ja räsäseen tarttui raskaasti potkiva kala, mutta menetin sen. Taipaleen pituus ja ruuan puute alkoivat kärventää mieltä. Muutuin ärhentelväksi elukaksi, mutta onni ettei kukaan joutunut kärsimään seurastani.

Arvelin että eiköhän tullut jo kuljetuksi riittämiin ja laittauduin asumaan Karulammen kivirannalle. Varmistelin unensaantia kasaamalla kivistä tuulensuojan teltalle. Menin sitten heittelemään Räsästä ja pian minulla olikin ruokatarpeet haarakepissä – neljä laihanluikkua tammukkaa. Söin sitten kalamuusit höystöineen ja yön tyyneys laskeutui lammen pinnalle. Jälleen oli vedenkalvo täynnä lentonsa lentäneitä ötököitä. Ehdin jo luulla, että lammen eväkansa koostuu vain joistakin laihansitkeistä tammukoista, mutta ei se niin ollutkaan. Yön laskeutuessa leiripoukamassa, lumilaikun luona pintaa alkoivat puhkoa kymmenet evät. Kalat hotkivat ötököitä suihinsa vimmatusti kuin syöttöporsaat, mutta pehmeän tyylikkäästi. Päätin osallistua karkeloihin ja meloin sinne missä tapahtuu. Ne uivat edellä ja minä meloin perässä ja koitin saada koukkuitikan tipahtamaan sinne missä pinta läikky. Kauppa kävi kuin helppoheikillä herättäjäjuhlilla – kukaan ei vilkaissutkaan mitä oli tarjolla. Rautujen pintaperhostelu alkaa tuntua siltä, kuin ajaisin takaa aavelaumaa. Näyttää siltä, että jotain hyvin todellista tapahtuu, mutta heti kun koitan osallistua tapahtumiin, ne soljuvat pois kuin laivat sumuun ja ovat taas pinnassa eri paikassa. No, soljukaa ja syökää aaveet – minä menen nukkumaan. Meloessani leiriin, huomasin aaveiden kerääntyneen tiiviiksi parveksi minun ja rannan väliin. Näin miten parin vavanmitan päässä tuikit läikyttivät pintaa kuin pisarat sadekuuron aikaan. Tipautin Klinkin keskelle kuuroa ja katselin, miten pystysiipi keikkuu rautujen aiheuttamassa  ristiaallokossa, mutta NYT! Olihan joukossa sentään yksi ennakkoluuloton. Nauraa rätkätin veneessä kuin jättiriekko ja karjahdin ilmoille ilosanat. SINÄ TEIT VIRHEEN!! - kaikui kalliorannoilta autiomaan tyhjyyteen. Kaloja ne sittenkin olivat – nälkäisiä ja erehtyväisiä. Suolasin hymyssäsuin aivan hopeisen tikkuraudun löytöpurkkiin ja menin telttaan. Uni tuli heti.

 Rautu - kaloista kaunein.

ARKTINEN HELLE

Havahduin hereille yhdeksän tunnin päästä! Mahtavat unet! Aurinko paistoi leiripoukamaan niin, että rohkenin uimaan. Joka kelissä on puolensa; tuhmuraisella kelillä pitää olla tarkka, ettei vilustu – toisaalta kaloja tulee helpommin ja ajatukset pysyvät virkeinä. Nyt taas ei ole huolta kylmästä, päinvastoin – kävin jo uudestaan järvessä ja kun tästä matkaan lähtee, pitää huolehtia koneen jäähdytyksestä koko ajan.

Vitamiinia talven kylmään ja pimeään

Nuuhkin  pesemiäni vaatteita ja havaitsin, että eräkirjan konsti toimi hyvin. Olin laittanut pussiin kasan koivunlehtiä, lämmintä vettä ja hikisukkia. Aikani olin mukeltanut systeemiä käsissäni, huuhtonut sitten vaatteet järvessä ja ripustellut ne puun oksille tuuleen. Tuoksu oli raikas.Tällä erää pistin pussiin perussaippuaa, vettä ja vaatteet. Annoin auringon lämmittää satsin, pistin rummun pyörimään, huuhtaisin rantavedessä ja ripustelin langalle.

Alkumatkasta olin höystänyt aamupuuroa lämminkupin jauheella, mutta nyt lisäilin joukkoon myös voita, suppilovahveroita, nokkosta ja valkosipulia – vielä on toista viikkoa aikaa kehitellä reseptiä. Aloitin aamiaisen kuten saukko; tartuin etukäpälillä raudun päähän ja pyrstöön ja jyrsin siitä väliltä pois kaiken mihin hammas pystyy – samalla tuli kädet rasvattua. Hyvää oli kevytsuolattu pinturirautu. Jälkiruuaksi söin graavitammukan fileitä. Sopivampi makujärjestys olisi ollut päinvastainen.

Hetken päästä teltassa loikloilu alkoi riittää – helle teki tukalaa, kävin uimassa ja se oli mukavaa. Voimaa alkoi virrata lihaksiin ja ajatuksiin. Käärin leirin kyytiin ja lähdin melomaan Lumilaikkupoukamasta eteenpäin. Ilma oli pysähtynyt. Oli kuuma. Kiveliö kylpi iltapäivän kylläisessä valossa. Jospa saisin nakutella telttakiilat Goaljavrren rantavarvikkoon, kun seuraavan kerran leiriä laitan - sinne on yhtä roima taipale, minkä eilen jätin taakseni. Nyt on mietittävä tarkoin, miten matkan saisi taitettua harmittomasti, voimia säästellen. Vettä saa hörppiä montakymmentä kuksallista ja vaatteita päälle niin vähän kuin suinkin ja kiveliössä ajatus kannattaa pitää kiinni tässä askeleessa. Kehon lämpö alkoi nousta heti ensimmäisellä kannaksella. Lammen rantaan päästyäni kastelin pipon märäksi ja pärskyttelin vettä kuin lapsi lätäkössä. Oli mukava istahtaa kanoottiin ja soudella kuin sorsa hetken matkaa. Vastarannan luota etsin sopivaa laiturikiveä ja aina löytyi paikka, josta pääsee helposti maihin. Hieman kastunein kamppein nostin rinkan ja veneen selkään ja kulku jatkui kohti seuraavaa lampea. Ajattelin, että olkoon Räsänen rasiassa tänään. Siinä on saalista päivälle, jos pääsen Goaljavrrelle asti – jos sitten vaikka avaisin perhokotelon. Päätin satsata jalkojen huoltoon vähän paremmin. Eilen varpaat matkustivat 22 tuntia keskimäärin 22 asteen lämpötilassa neopreenin sisällä ja havaitsin lievän ihovaurion pikkuvarpaan sisäsyrjässä. No, tänään en laita neopreeniä jalkaan vaan paljon villasukkia ja hyvin ilmastoidut monikelijalkineet. Eiköhän pysy varpaat nahoissaan, kun vielä levittelen sukat kiven päälle tauoilla ja koitan muistaa pysähtyä riittävän usein.

Monikelijalkineet - tuunattu Sievin raksasaappaista

 Varjoon pitää päästä paahtavan auringon alla

LAMMELTA LAMMELLE

Kuljin ja konsepti toimi. Taakka ei pahemmin painanut ja vesillelasku sekä maihinnousu sujuivat melkein kuin saukolla. Ruotsalaisten lupaama aurinkokeli rauhoitti mieltä; tässä ei ole mitään hätää, kun hosumatta kulkee. Ei ole mitään kiirettäkään – päivän kun kulkee pikkuhiljaa eteenpäin, niin kenties olen saavuttanut Goaljavrren rannan niihin aikoihin, kun raudut nousevat pintaan?

Raudut. Koitin tähyillä niitä kanootista, vesi kun oli tyynenpuoleista ja valoa enemmän kuin milloinkaan. Syvältä kumottavan pohjan yllä ei liehunut ainuttakaan evää. Pohjalla liikahtelivat vain kevyiden aallonvireiden varjot. Pohjalla näkyi myös kanootti, mies ja heiluva mela. Mutta raudut – minne katoavat nuo veden venlat, kun päivä on kirkas ja lampi kuin akvaario. Niitä ei näy – ne kätkeytyvät syvänteiden tummaan sineen ja kivien mustiin varjoihin. Mutta kun yö laskeutuu ja tunturin varjo lankeaa lammen päälle, silloin ne lähtevät liikkeelle. Silloin niiden kainous katoaa ja ne liikehtivät lähellä pintaa punaista, valkoista ja hopeaa välkähdellen. Silloin nuo kiveliön kaunokit, nuo vuorivetten venlattaret eivät ujostele enää. Ne pyörähtelevät pehmein kääntein pintavesissä ja selkäevät sivaltavat kalvoon tuikin tuon tuosta, mutta ennen kuin yön kaste ehtii haihtua rannan pajusta, ne ovat kadonneet, eikä päivänlapsi tiedä niistä mitään.

Siispä odota vain, että päivä laskee Pohjoiseen ja varjot venyvät yli Vätsärin.

Vedä villaa varrellesi, laita lanka laihanlainen, perhosiima sironlainen, rasvaa perhoista pienin, kitukoukku katalainen, laske venhosi vetehen, heitä hetki herkänlainen. Silloin hetki on heikko- silloin kaartuu kaita vapa, kisko kivelle ja tapa. Niin on einettä sinulle, jämertyyttä jänteillesi. Syöt kuin saukko surmakalan, herkuttelet maistipalan. Aamu koittaa, koski soittaa, uusi päivä, elo voittaa!

PUMPPU TAKOO – KYNÄ KULKEE

Vielä riittää riimilöitä/sananjalassa saloja

Kiven päällä kirjoittelen/valonlapsi vuodattelen

Kiitos Vaari, jolla valta/ kiitos kivistä kairion

Kiitos vetten vuolaudesta / kaunokaloista jaloista

Kiitos että paalut seisoo / rajalinjoja sitovat

Voivat purot pulahdella / ilovirrat välkytellä.

Kiitos Antti armonlapsi/ Kerran tähtäsi ja napsi

Palas polona pirttihin/punatähti taskussansa

Kiitos Hannes harmaahapsi / laaulavainen luonnonlapsi

Raatteen saloja samosit / mulipäitä motittelit

Kuulkaa Isät ikimielet / täällä poikanne poloinen

Reppuansa retuuttelee/lastun päällä lauleskelee

Kiitos rauhasta, rajasta.

 Alkulähteitä

ALKULÄHTEILLÄ

Siin on lammet lahnattomat / juomalammet joutomaassa

joil on lapset lahjakkaimmat / alavirrat aikamoiset

Toista sanovat Bartaksi / Sartekista puhelevat.

Siitä lähtee purot pienet / erisuuntiin erkanevat

Vuorenrinnettä vuotavat/sadevettä saattelevat

Alas rinteitä riemuten / hopeisina hyppelevät

Vähin vauhtia saavat/putouksina puottelevat

Alavirtaan ajelevat/ laaksoin luona laimenevat.

Siel ui kalojen kansa/rasvaevät rinnatusten

Taimenet teräväpäiset/rautukalat rauhalliset

Siel ei suori sähkölinjat/valokuidut kummittele

Vaan on rauha rikkumaton / riekonnauru nauhurina

Lammet kuin vasilasia/sini-ilma siintäväinen.

Sinne on miehellä mieli / ikävöitsee iso lapsi

kulkee etsien etänä / hiljaisuutta hivutellen.

Otan lammesta vettä / muusivettä mukillisen

silputtelen sipulia/ mehevätä meetwurstia

hapankorppuja karistan / nokkosia norottelen

vielä voitakin vähäsen/ lusikoitsen Luojan luoma

Nyt on lastut levitelty / retkiriemut rempsytelty

panen pensselin penaaliin/sujuttelen suonen kiinni

Sammuu suoni sytkyttävä / valon voimakas värinä

Päivä kului kulkiessa, lammikoita laskiessa. Tähän asti olin melonut ja astellut ylävirtaan ja ylämäkeen, mutta iltapäivän puolella saavuin alkulähteiden luo – kaksi kirkasta silmää kimmelsivät  keskellä lumen, kiven ja kiirunoiden valtakuntaa. Laskin taakat selästä ja istahdin kumpareen laelle.  Siinä ne nyt ovat – alkulähteet. Tuosta alkaa Sartek ja tuosta Barta. Istun, katson ja ihmettelen ja huomaan nousseeni niin korkealle, ettei se mikä minussa soi, taivu enää sanoiksi. Hörppään lammesta vettä ja toivon että saisin mukaani tuon kirkkauden.

Lammen luota lammen luokse

SITTEN NÄIN GOALJAVRREN!

Kävelin ja meloin eteenpäin. Päivä kului ja laski, tuli yö. Kokkasin kiveliössä ja käytin tällä kertaa höysteeksi erityisen paljon voita, sillä se oli päivän mittaan valunut ulos paketista ja ehkä se ei enää huomenna olisi ollut steriiliä – siinä meni neljän päivän rasvapanos hukkaan. Kuljin harmaassa louhikossa, meloin yli kirkkaiden lammikoiden ja minua pelotti. Minua pelotti, jos jotain sattuisi ja jäisin päiväkausiksi mottiin tänne ylängölle. Jos jäämereltä alkaisi tuulemaan ja vuorten huiput peittyisivät pilviin; silloin olisi kivenpinta liukas ja näkyvyys aivan olematon ja pilven sumu kastelisi kaiken vähitellen ja kun tunturin tuuli on raju - miten selviäisin? Tekisin kai kivistä rakennelman, jonka sisälle virittelisin teltan, viettäisin aikaa makuupussissa ja ehkä kävisin välillä heittämässä Räsästä lammella ja hengittelisin raitista ilmaa. Ehkä se menisi aivan hienosti, mutta tämä rakka on minulle tuntematon maa. Jos vain potkua riittää, niin kuljen kunnes pääsen laaksoon jossa on polttopuita, tuulensuojaa ja joka kelillä hyvä näkyvyys. Kuljin taas eteenpäin, silloin tällöin eväitä napostellen. En pysty enää kirjoittamaan, katse harittaa ja samenee ja silmät sammuu. Olen tainnut olla liikkeellä 20 tuntia.

Heräsin. Aurinko paistaa niin, ettei tartte vaatteita. Unta kertyi vain nelisen tuntia – se on aivan liian vähän eilisen rasituksiin nähden. On kova nälkä ja jano – se herätti.  Ympäriltä kuuluu surina, sirkutus ja kivitaskun naksutus. Jostakin kantautuu kosken kohina, kevyen tuulen hieman vaihdellessa äänen voimakkuutta. Eilisiltainen kulkureitti lähti laskeutumaan lähes kilometristä. Ylhäällä lammikoita yhdisti pieni puro, joka matkan edetessä kasvatti voimiaan rynniäkseen kohta kilometrien mittaisena vaahtoryöppynä pitkin kalliokurua kadoten sitten tuuheaan koivikkoon. Auringon laskun aikoihin ylitin vähän suurempaa järvenselkää keskeltä. Tuuli oli vaimennut ja ajattelin, ettei tyynenkuulas kesäyö puuskia nostata. Kanootin köli viilsi tyyneen pintaan menoväylää. Tyynnyttelin pelkoa pois lauleskelemalla kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Odottelin milloin raudut lähtisivät syönnille – en pyytääkseni, mutta muuten vain. Onhan aika kulkea ja aika heitellä Räsästä ja jos koittaisi kulkiessaan heitellä, hajoaisi ajatuksen kärki liian moneen suuntaan ja seurauksena olisi, ettei mikään onnistuisi kunnolla ja homma kävisi vaaralliseksi. Valo kannattaa suunnata yhteen polttopisteeseen kerrallaan.

Valoa, valtavasti valoa

Auringon laskiessa ylivalottuneet aivot alkoivat palata normaalikierroksille. Ylämaan päivän kirkkaus oli vähintään tuplannut impulssitaajuuden. Ajatusten ja tunteiden virta oli yltynyt niin vuolaaksi, että muutaman lammikon välein oli istuttava kiven päälle äyskäröimään ylivirtaa retkivihkon sivuille. Kirjoittaakseen tarvitsi vain avata vihko ja tarttua kynään. En tuntenut itse ponnistelevani synnyttääkseni jotain – erämaan hiljainen kauneus ja rauha sekä kaikkialla tulviva valo alkoivat soida minussa. Luomispuuskan keskellä soittimen neula oli jumittunut uralle, joka tunsi ainostaan Väinämöisen pulssin. Kalevalan nuotti antoi ajatuksille peruspotkun, jonka näköiseksi kaikki mieleen juontuva taipui. Kun aurinko oli korkealla ja päivän voimat suonissa, syntyi jotain kokonaisempaa, mutta illan tullen päälle juuttunut rytmirasia resonoi enää pikkuruisten havaintojen ja puolikkaiden ajatusten parissa. Jokaiseen askareeseen ja asiaan se halusi sitaista jatkeeksi nelipolvisena trokeena takovan takalauseen. Kiemurtelin sätkyttävän runopumpun kourissa kuin mato koukussa, löytämättä vipua josta virta katkeaa. Lopulta löysin pääkatkaisijan - käänsin vivusta ja kaikki sammui.

Mutta takaisin tunturiin. Tähyilin nähdäkseni rautuja ja kyllä niillä taas nälkä oli. Näin pintovia porukoita, jotka harvakseltaan kuljeskelivat sinne tänne. Onkohan niin, että raudunperhostajan olisi valittava yhtä epämääräinen taktiikka päästäkseen hommassa jyvälle? Heittelisi harvakseltaan sinne ja tänne sitä sun tätä? Vois testata joskus. Nousin viimeisen yläjärven rannalle, ripustin kaluston selkään ja lähdin ohittamaan tunturijokea. Kartalla matka oli nelisen kilometriä, mutta kuinkahan pitkä se on jos jokainen mutka ja töppäreen ylitys vedetään suoraksi? Alkutaipale kulki niin lentäin, etten edes huomannut rinkan painoa. Välillä pysähdyin hörppimään vettä virrasta ja napostelemaan rusinapähkinäkarpalojuttua. Alkumatkan maasto oli möykkyistä kuin Vätsäri mutta alempana se muuttui helppokulkuisemmaksi. Mukava oli kävellä pitkin harmaita kallionselkiä ja astella toisin paikoin vihreitä kunttamattoja myöten. Sitten näin Goaljauren! Kurkusta pääsi tyytyväinen ynähdys.

Sitten näin Goaljauren!

POLUTON SILTA

 Valkoharjaiset vuoret, pilvetön, lämmin kesäyö, laakson pohjalla järvi, kevyen tuulen väreet pinnalla ja nälkäiset kalat uimassa sinne ja tänne ötököiden perässä, niin kuin oli jo alussa. Miksei sitä voisi jäädä jonnekin ja ajatella, että tässä elän? Aina on käärittävä leiri reppuun ja kuljettava eteenpäin. Hetkeksi voi pysähtyä hörppimään purosta vettä ja syömään pähkinöitä, mutta kohta on taas rinkka selässä ja se mikä äsken sytkäytti, jää taakse. Kyltymätön elmänjano säkenöi sydämessä ja aina kulkevat askeleet kohti uusia seutuja. Hetkeksi voi tuuli tyyntyä ja rauha laskeutua sieluun, mutta jano – se on kulkijan perustunne. Virta on tämä elämä ja lopussa on meri.

Kuljin pitkin polutonta maata hyvin kauniissa koivikossa. Löysin sillan – se oli viritetty roikkumaan kallioseinämien väliin ja alhaalla ryöppysi joki – ryöppysi sellaisella voimalla ettei siitä kulje kaloja kuin alavirtaan. Ylitin kanjonin ja mietin, miksi näin hyvännäköiselle sillalle ei johda oikein minkäänlaista polkua? Jos on rahaa, niin voi vaikka rakentaa sillan poluttomaan korpeen tai mitä vaan ja rientää takaisin tienaamaan, mutta se jolla on vain onki, kajakki ja tyhjä takki, voi kuljeskella kaikessa rauhassa selkosten halki ja kävellä huvikseen vaikka sen sillankin yli ja puntaroida pikkuhiljaa sitä mitkä paalut kantaa ja mitkä ei.

Etsien käy, lapsonen maan…

Matkan taittuesssa oli tullut tavaksi taittaa pajusta latva ja mutustella sitä tovi aina kun oli syönyt jotain. Olin potenut ennen matkaa lievää hammassärkyä ja saanut käsiini tiedon, että tämä oli luonnonkansojen tapa pitää purukalusto iskussa. Parkissa olevan hapon kai pitäisi tehdä selvää epäsuotuisista bakteereista ja mitenköhän lie, mutta hammasjuurta ei enää juilinut. Karuimmassa kiveliössä pajut olivat pieniä kuin porkkanan varret, mutta alemmaksi tullessa alkoi olla varaa valita, mistä purulatvan nappaa. Lopulta edessä oli metrin korkuinen pajuviidakko, jonka läpi mennään hitaasti, yksi askel kerrallaan. Hyvä, ettei alue ollut sen laajempi.

HYVÄLLÄ MALLILLA

Miten näyttikään kauniilta kaartuvat koivuvarret rakkataipaleen jälkeen. Puut olivat harvassa kuin hakamailla ja mitä lähemmäksi pääsin järveä, sitä rehevämpänä kukoisti maa. Lopulta olin rannassa. Laskin Lapintiiran kivelle, heitin vaatteet rannalle ja pulahdin Goaljaureen. Leväytin vaatesäkin rannalle ja löysin kuivat, puhtaat ja lämpimät vaatteet. Kyllä on siinä ihmisen hyvä olla. Päivän taipale on selätetty ja kaikki on kaunista ja hyvällä mallilla. HVR, eli heittelin vähän Räsästä. Oli hiljaista, aurinko nousi lumisten vuorten takaa. Kokkasin texmeksiä ja tuntui, että nukahdan kesken kaiken. Kamppeet olivat levinneet laskeutumispaikalle, kuin sen kuuluisan Jokisen eväät. Siinä oli funktionaalinen näkymä, joka kertoi väsyneen, hikisen ja nälkäisen vaeltajan saapuneen perille. Vaatteet olivat lentäneet tuonne, kanootti oli tipahtanut tuohon, kiven päälle laskettu rinkka oli avattu ja siitä oli levitelty vaatepusseja kentälle, ruokasäkki oli levinnyt tuonne, retkipatja oli tuolla kivikossa, virveli nojaili pajua vasten ja kahluuhousut lojuivat kivikossa kuin rantaan ajautuneina, räjähtäneen voirasian sotkema eväspussi odotti vahvempaa hetkeä. Esteettisyys ei selvästikkään ollut ylimpiä tarpeita tällä hetkellä. Kaoottisen näkymän keskellä touhusi mies tyytyväisin mielin. Kohta oli melkein kaikki perustarpeet täytetty, mutta aivot kerjäsivät unta kuin pulut pullan palasia.

IHMEELLINEN OTUS

Meloin jokisuusta järvelle räsästä perässäni vetäen. Jouduin huilaamaan aina muutaman melanvedon jälkeen – niin oli tunturimatka pehmentänyt tahdon ja toimen. Näin hiekkarantaisia lahtia, mutta arvelin niiden olevan illalla hyttysten hallussa ja näillä keleillä pitäisi leiri olla virtaavan veden äärellä. Mitä tekee veteen tipahtanut linnunlapsi matalassa hiekkapoukamassa hellepäivänä – myrkyttää vettä! Löysin leiripaikaksi kallioisen niemenkärjen; pystyjyrkät kalliorannat, kärkiosassa nupukivinen uimapaikka, koivurykelmän alla varjoisa teltan paikka, vihreää kunttaa, joka tuntuu ihanalta jalkapohjassa villasukkien läpi, kallion loukossa päivänvarjo, maisemat ihan världs klass ja mikäs tuolla uikaan?

Siellähän ui taimen. Täältähän näkee ylhäältä päin, miten kala metsästää perhosia matalikon päällä. Mikä tuolla kallionjuuressa tapahtuu? Iso kala poimii veden kalvolta ötökän, mutustelee sen kaikessa rauhassa ja poimii seuraavan. Se liikkuu äärimmäisen verkkaisesti, melkeinpä kankean näköisesti – normaalisti lohikala sukeltelee sulavasti, mutta tällä ei ole kiirettä. Aivan kuin akvaariomonni olisi eksynyt Goaljaureen, mutta punainen se on kuin rautu. Kummalliselta se näyttää kun ylhäältä katselee – pää näyttäisi olevan ruumiin levein kohta ja missä ovat valkoiset evänreunat? Ja mitä se tekee lahdessa, jonka vesi on helteen lämmittämää ja miksi se on liikkeellä silloin, kun selkävesien raudut ovat jo aikaa sitten paenneet alkavaa hellepäivää syvempiin vesiin? Tietysti se on nähnyt jo minut, kun hiivin tähän kallionsyrjälle, mutta miksi se ei pakene, kuten asiaan kuuluisi? Kummallinen rautu! Vetäydyin suojaan, sidoin harmaan klinkin siimaan ja hiivin takaisin kallion reunalle, koivun varjoon. Näin sen uivan kauempana, mutta pian se oli taas viiden metrin päässä, suoraan alapuolellani. Katsoin hievahtamatta sen ohiuintia. Otus lipui kallion taakse ja minä lisäilin nopeasti perholle siimaa. Sain laskettua syötin pintaan, ennen kuin uimari palasi tutkaan. Tärisytin perhoa pinnassa, jos se näyttäisi alhaalta päin räpiköivältä vaaksiaiselta. Ja kas! Ihmerautu käänsi kurssin kohti koukkua ja minä valmistauduin erikoiseen mittelöön. Se leijaili hitaasti kohti pintaa, katseli hetken ja kääntyi pois. Sitä ei enää kiinnostanut tärisevä klinkki. Miten sen saisi koukkuun? En ollut rasvannut perhoa, joten se vettyi nopeasti ja alkoi vajota. Tämän huomattuaan erikoiskala kääntyi takaisin, eikä enää epäröinyt. Ei se iskenyt perhoon, se vain mateli sitä päin ja raotti suutaan kriittisellä hetkellä. Minä sain sen koukkuun! Kampesin kalaa pintaan päin, olihan kallion edustalla vettä vain metrin verran. Riittäisi vain yksi kiven syrjän hipaisu ja peli olisi hävitty, mutta sitä hipaisua ei tullut. Onnistuin laskeutumaan vesirajaan. Uitettuani kalan kivipoukamaan, telkesin saappailla sen pakotien ja niskasta roikuttaen kannoin kummajaisen ylös leiriin. Nyt on ruokaa! Mikä tämä on?

Puolimetrinen se oli ja solakan mallinen. Pyrstön alaosa oli raudunpunainen ja kyljissä oli taimenen väritystä. Pilkutus oli taas taimenen ja kirjolohen välimaastosta. Ruumiin rakenne muistutti enemmän haukea, kuin rautua. Kummallinen kala!  Ja vielä kun fileroin sitä, huomasin, että tämähän on melkein yhtä romuluinen kuin ahven – kylkiluut olivat selvästi kotoisia lohikaloja harvemmassa ja paksumpiakin ne olivat. Taitaa olla lähtöisin intiaanien mailta. No, nyt se on purkissa, siististi suolattuna, märän sammaleen alla.

Ihmeellisen näköinen ja ihmeellisen hyvä

LEPOPÄIVÄ

Päivästä tuli kuumin tähän mennessä. Aikani torkkuin teltassa, mutta lopulta en enää kestänyt hellettä ja nälkää. Täytyy tehdä ruokaa, mietin tokkuraisena. Löysin niemenkärjestä viileän kallion, jonka huopeeseen ei aurinko yltänyt. Siinä pystyi olemaan. Tein ruokatulet vesirajaan ja yritin hengitellä matalalta savutonta ilmaa. Paarmat pörräsivät, istuivat ja iskivät hampaat nahkaan. Kun yhden sai nirhatuksi, laskeutui kohta seuraava purrakseen. Lisäilin pussikeittoon nokkosjauhoa, valkosipulin kynsiä, suppilovahverojauhetta, murentuneita hapankorppuja ja puolet eilisestä saaliista. Annoin kalanpalojen kihahtaa hetken keiton joukossa ja huomasin, ettei liha murennu läheskään niin herkästi, kuin taimenella. Olin ajatellut raudun olevan paras ruokakala, mutta enää en  ole siitä aivan varma, niin hyvän makuista oli erikoistaimenen liha. Hiillostin toisen fileen, ruodot ja pään iltapalaksi – mahtaa olla hyvää!

Pyöritin taas koivunlehtipesukonetta ja aurinko hehkutti pyykit hetkessä kuiviksi. Joitakin päiviä sitten naru viilsi sormen syrjään haavan. Putsailin sitä vetyperoksidilla, laitoin päälle pihkaa ja naavaa ja suojaksi vielä ilmastointiteippiä. Koitan saada unet ennen iltaa – olisi kivaa perhostella virkein mielin tuolla joella. Nyt tuntuu, että ensi yönä saattaisi peto kiskaista siimasta. En pystynyt nukahtamaan – oli aivan liian kuuma keli. Kahlasin järveen – jääkylmä vesi teki hyvää. Laitoin villasukat jalkaan, menin telttaan ja onnekseni nukahdin.

Tässä voisi laulaa vaikka kesäyön laulun

EIKÖ RAUTU OLEKAAN PARASTA?

Herätessäni yö oli koittamassa. Otin eväät ja lähdin järvelle. Laskin vanaveteen Hanskin mustahopean. Hyvä kun ehdin saada kanootin liikkeelle ja heti tarttui kala koukkuun. Sompailin kalaa lähemmäksi. Nyt pitää väsytellä se kunnolla, kun ei ole haavia, ajattelin. Kohta kyytiin nousi hoikkapoika – kahden vaaksan rautu. Suurisuinen se oli, ei mikään lajinsa malliyksilö, mutta ilonaihe kuitenkin. Meloskelin lahteen, johon Tunturijoki laskee. Kaivelin repusta hapankorppupaketin ja avasin kalaämpärin. Aloin maistella hiillostettua erikoistaimenta ja se oli niin hyvää, että sitä piti ottaa koko ajan lisää. Onkohan edes rautukaan näin hyvää?

Hanneksen vaapun pettämä - jälleen

SURKEA TAPAUS

Viime yönä, kun olin nousemassa maihin Kallioniemeen, sattui surkea tapaus. Kivitaskun poikanen säikähti minua. Untuvapallero viuhtoi vimmatusti pienillä siivillään, nousi kiveltä ilmaan, pörräsi kuin kiitäjä selälle päin. Ei se onneton osannut kaartaa takaisin, eikä jaksanut lisätä lentokorkeutta. Se laskeutui veteen, meloi hetken ja sukelsi – kyllä otti sydämestä. Ei se miltään tunnu, kun vedessä kelluu miljoona sielutonta hyttystä, mutta kun laulajan lapsi kastuu ja hukkuu, niin se sattuu. Olisin ehkä saanut sen pelastettua, mutta kun on haava kädessä ja lääkäri kaukana, niin pitää pysytellä erossa kaikista töhryistä, esim linnun kakasta. Tässä kelissä mikrobit lisääntyvät hyvin nopeasti- niinpä turvallisuussyistä täytyy käsiä pestä tuon tuosta ja muutenkin huolehtia puhtaudesta. Olen pessyt haavaa saippualla, tipotellut siihen vetyperoksidia, ekinaforssia, laittanut pihkaa ja navaa, mutta se ei oikein ala parantumaan, koska se on oikean käden etusormessa, kohdassa, joka on jatkuvassa käyutössä.

HUKKUNEENPORONELVA

Odotan jännityksellä, mitä joella tahtuu. Kätkin kanootin rantakumpareikkoon ja lähdin tarpomaan koivumetsään.  Taitoin matkaa yli rujon näköisen aukion. Metsä oli kuin Ponssen jäljiltä – siihen oli tainnut laskeutua parvi tunturimittareita. Koivikko oli matalana - kuolleita runkoja lojui ristiin rastiin maassa. Näkymä tuntui aika kotoiselta. Pian puikkelehdin taas vehreässä koivikossa ja kohta saavuinkin joelle. Vauhdikas virta juoksi pitkin kivikkoista uomaa, mutta löysin paikan, jossa joen kaarteisiin jää muutamia syviä painanteita. Pitääpä painottaa peruke oikein kunnolla, jos saisin sitten uiteltua riimerin sinne missä peto väijyy, ajattelin ja puristelin hauleja siimaan.

Satumainen Goal.

Vaikka tuntureita täplittävät lumilaikut ja laaksossa päilyy hyytävä Goal, tuli yöstä lähes trooppisen lämmin. Jos lapinreissulle sattuu yksi niin lämmin päivä, mitä oli Goaljavrren yö, niin saa olla tyytyväinen Kaikki paidat oli riisuttava yltä ja liikuttava siltikin hissukseen, ettei ala hiostumaan.  Jokaisen lumilaikun alla kiilteli märkä kallio. Sadat purot riensivät alas kuruja ja keskellä laasksoa kuohui joki. Sillä oli kiire juoksuttaa järveen tuhansien purojen tarinat. Hörpin virrasta vettä – se oli imenyt itseensä auringon hehkun. Miten tässä käy? Tämän täytyy olla yli 20 asteista.

Uittelin riimereitä kovassa virrassa, kivien takakuohuissa, varjoisissa painanteissa ja lupaavan näköisellä niskallakin. Kahlailin sorapohjalla ja löysin poron. Se oli jumittunut rantaryteikköön. Lihat ja nahat oli virta vienyt, mutta luuranko oli vielä jossain määrin kasassa. Olisiko humahtanut sorkka hangen läpi ja sitten on menty viisi kilometriä hirveää vauhtia, kunnes sarvet ovat tarttuneet kiinni pajupusikkoon? En nähnyt joella evän vilahdustakaan, joten luovutin. Oli mukava palata hikisestä hyttysmetsästä järven avaruuteen. Seisoin rantahietikolla; pilvetön yö, ylängöltä laaksoon puhaltava lämmin tuuli, matalat hiekkakivirannat – alkavat jokisuusta, jatkuvat kauas, rannalla aaltojen kulettamia oksia ja puita; tässä sinulle tuohia, tuossa sinulle syttöpuita, tuolla sinulle paksuja tulipuita jos oikein paleltaa – valmiiksi kuorittuja, eivät juuri savuta, ota ja polta. Nyt voisi vaikka tehdä nuotion, suunnittelin. Jos keittäisi kaakuta. Sytytän tuohen, nostelen rutikuivat tikut ja puut palamaan. Mukava on hörppiä kaakauta. Hiillostelen raudun huomisen evääksi. Tarkoitus olisi jatkaa matkaa sen voimin.

Auringon noustessa lähdin melomaan leiriin päin. Vaaput saivat uida rauhassa. Yön tyyneys häipyi nopeasti. Alajuoksulta nousi niin voimakas tuuli, että arvelin, ettei unien jälkeen ole järvelle mitään asiaa. Pitää keräillä voimia koko päivä ja meloa sitten seuraava yö. Auringon noustessa ylemmäs, tuuli rauhoittui. Ilmeisesti puuska syntyi, kun korkean vuoren itärinne helähti lämpimäksi ennen kuin valo ehti lämmittää laaksoa lainkaan, mutta nyt kun valo yltää taas kaikkialle, on maasto tasaisen lämmin ja tuulikin tasaantui. No, jospa se matkanteko onnistuu, mutta ensin täytyy saada unta.

SUURTEN JÄRVIEN KAUTTA ETEENPÄIN

Herättyäni huomasin auringon kierähtäneen yli neljänneskierroksen. Sain sittenkin aika hyvät unet, vaikka pyöriskelin pitkään ja mietin, tuleeko unta laisinkaan. Käärin leirin kanoottiin, laskin vanaveteen Haban mustahopean ja jätin taakseni Kivitaskuniemen.Sain tukevan tärpin. Ajattelin, ettei kannata ottaa kalaa veneeseen, kun kuitenkin potkaisee koukut kiinni käteen. Niinpä hinailin kalaa perässäni hyvän matkaa, kunnes vastaan tuli Kolkkasaaren kivipohjapoukama. Sammutin liekin rannan kivellä. Liekkiä tuon kalan kyljet muistuttivatkin. Nyt oli rautu oikean näköinen; pää sopusuhtaisen suippea ja sivuprofiili kaareva kuin tunturin selkä. On siinä hyvä vonkale! Sen kun syö, niin leiri liikahtaa muutaman järvenmitan alavirtaan, vaikka pienessä vastatuulessa.

Seuraavaksi kehään pääsi Haban savumuikku. Hetken kuluttua sen särötöntä lakkapintaa raastoi melamiehen annoskala. Punaista ja hopeaa oli ollut Luojan siveltimessä tätä luodessaan. Tuuli puski vastaan alavirralta – ei kuitenkaan niin hurjasti, ettenkö olisi jaksanut halkaista siihen väylää. Meloin alavirtaan välinivassa, joka laajeni kohti uuden järven selkää. Ensimmäisen kerran koko taipaleella kelan jarru rääkäisi. Siimassa vipsottanut Haban puolukka sai tuimaa kyytiä. Kelailin ja havaitsin jälleen punakalan haksahtaneen koukkuun. Onkohan siimassa ennätysrautu? Siltä se alkoi vaikutta. Ajattelin, että olisi tyylikästä, turvallisempaa ja varmempaa saatella kala hiekkarannalle, kuin yrittää tarttua sen liukkaaseen niskaan keinuvassa kanootissa. Niinpä laitoin vavan telineeseen ja jatkoin matkaa rantoja tähyillen. Hiekkapoukamaa ei tullut vastaan ja pohja alkoi kumottaa liian lähellä, joten päätin koittaa käsinostoa ja onnistuin. Ei se niin iso ollutkaan – oli iskenyt vähän ohi ja tarttunut poskesta kiinni. No, hyvänkokoinen se oli kuitenkin, mutta ihmeellisen näköinen kummajainen jälleen. Ruumiinrakenne oli kuten hyväkuntoisella taimenella, mutta pilkutus oli yhtä tiheä kuin Kivitaskuniemen erikoistaimenella. Selkä ja selkäeväkin olivat täynnä pieniä ovaalin mallisia pilkkuja ja ne jatkuivat takana lähes pyrstön kärkeen saakka. Messinginhohtoinen kylki muuttui peräevän paikkeilla tyrnin ja karpalon sävyiseksi. Olisikokohan tämäkin kummakala yhtä maukas kuin se edellinen?

Meloskelin järveä eteenpäin rannan tuntumassa rantautumispaikkaa etsien. Kyllähän maihin pääsee melkein mistä vaan, mutta aina on jossakinkohtaa kivi kuin luonnonlaituri, josta kuiville pääsee erityisen helposti. Tällä kertaa löysin varsinaisen luonnonsataman. Valtaisan kivenjärkäleen laakea laki kohosi hiukan veden pinnan yläpuolelle. Liuùttelin kanootin sen kylkeen, nostelin varusteet ja saaliit laiturille. Tiiran pohja oli taas painunut poimuille, joten nostin sen kuivahtamaan auringon hehkuun – ei mennyt kuin hetki ja kangas kuivahti ja pingottui tämäkäksi. Miten sen saisi pysymään aina tiukalla?

NIIN KUIN TUULI

Aloin laitella ruokaa ja homma katkesi aina vähän päästä, kun kaivelin esiin vihkon ja tekstiä tuli. Kun kulkee vapaana kuin tuuli, lampia ja virtoja eteenpäin, alkaa ajatuksetkin soljua ja mulahdella niin kuin puro. Hetkistä syntyy vaikutelmia, erämaan hiljaisuus antaa niille avaran kaikupohjan, ne vyöryvät ja laajenevat täynnä alkuvoimaa ja haihtuvat kuin vesi kallioilta, kun vähän kirjoittaa. Hetken on taas mieli tyhjä, kunnes uudet tuulenvireet tuovat uudet laineet. Niin kuin tunturin päälle noussut pilvi heittää puuskan yli lammikkoisen maan, samalla tavoin hetkessä syntynyt tunne ja ajatus saa aivot ja sielun värähtelemään luovassa tilassa. Sitten tuuli taas tyyntyy.

Tyytyväisen oloinen mies

KANTTI KALLELLAAN

Laitoin ruokaa Laakakiven päällä ja puuskat kulkivat. Kaivoin taas vihkon ja avasin portin;

Aivot ankeat, kurjat leikkaa kiinni

jos ei niitä joskus rasvata

Niinpä istu hetki hiljaa

muistele taas vedenviljaa

reissuparta leuvan reunaan kasvata.

Kantti kallellaan kantaa routaa rakkaa

Kölivuori harmaa harteillaan.

Poropolkujen ohi kun mä ajelen

huomaan tulleeni taas Marjedoggiin.

Marjedogissa, tuulimotissa

vapataipuu ja vanttinarut soi

Ja kun nollat syttyy tauluun

virtaa sanat tähän lauluun

Ryömii rintaan riimit rattorikkaat

MURJU MIKÄ MURJU

Tuli sitten urakoitua 25 kilsaa, extramausteena vastatuulta ja porottava helle. No, hyvä juttu – tästä on huomisen maaliin matkaa vain 15 kilometriä ja lisäksi satuin löytämään uudenlaisen majoitteen. Olin haaveillut unipaikasta, jossa itikat, helle, valo ja kaikenlainen kohina ei häiritse nukkumista yhtään. No, nyt tuo toiveiden täyttymys löytyi. Siinä on nyt Luotokalliopoukama ja tuolla Lehtopuron varressa Pusikkokukkula. Siinä seisoo majoite, tai paremminkin istuu. Ulkomuoto muistuttaa valtavaa muurahaiskekoa. Heinikkoisen kumpareen kylsessä on kaksi pikkuluukkua järvelle päin ja ovi metsän puolella. Pihamaallakin kasvaa monenlaista villivihannesta nokkosista putkilokasveihin saakka. Mutta mökki – se on Murjujen Murju, varsinainen menneiden maja. Ammoin se on siihen aivottu kalamiesten kajuutaksi, suojapoukamaksi jäämeren henkeä vastaan. Siinä on ammoin eletty, kaloja suolattu ja purosta juotu. Ehkä on mukana ollut joskus naisia ja lapsiakin, mutta niin kuin on jokaisen ruohon taivuttava, niin on verevin elo haihtunut Murjun luota jo aikaa sitten. Masentavalta se näyttää, mutta toisaalta on lohdullista, että jäipä Murju murjottamaan, tai räjähtipä ydinvoimala, niin luonto ryömii vääjäämättä joka suunnalta ja muistot painuvat hellästi sammaleen alle. Hiukan hirvittää asettua makuulle tuohon sopulin onkaloon – jos tämän taipaleen varrella asuu peikko, niin se voi asua aivan hyvin täällä.

 Erikoistaimen ja Hanskin Puolukka

MIETITYTTÄÄ

Mutta vielä mietityttää nuo erikoistaimenet. Tämänpäiväisen olemuksessa, lihanlaadussa, pään muodossa ja rasvaisuudessa oli myös jotain rautumaista. Luusto ei ollut aivan yhtä romuluinen kuin ensimmäisellä kummajaisella. Täkäliset ovat tainneet heittää järveen jonkun amerikkalaisen puumalohen, joka häärii miten tahtoo taimenien sukujuhlissa. Ilmeisesti puuman verta on virrannut jo useamman polven läpi, koska variaatioiden voimakkuusaste vaihtelee. Ja jos se vierailee jouhevasti myös rautujen kutukuopilla, on mahdollista että syntyvät sekasikiöt muodostavat geenisillan rautujen ja taimenten välille? Ja kun sata vuotta on kulunut ja veljen pojanpojanpoika samoilee näille nivoille perhojansa heittämään, niin mitä hän saa saaliikseen? Käykö niin, että tuolloin jokaisen tämän järven kalan suonissa virtaa raudun, taimenen ja puuman veri? Löytyykö alkuperäisiä lajeja enää vain ylämaiden umpilammikoilta? Näin kulkee väsyneen iktyonomin ajatus aamuyöllä kalahiillosten äärellä. Hiillos tummenee, valoa on ilmassa paljon mutta murjun ovien takana odottaa varjoisa loukko. Kuulostelen portaalla ja astun sisään. Kuuluu muutama vaimea kolahdus – kukahan sieltä lähti? Vähitellen silmä tottuu hämäryyteen – löydän pöydän, tyhjiä lasipulloja, sortuneen kiukaan ja kestävän laverin. Siivooja ei ole käynyt täällä vähään aikaan. Lanaan laverin tyhjäksi ja laitan siihen teltan rankiseksi. Jätän oven auki ja kääriydyn makuupussiin. Kuulostelen ja mietin vähän aikaa, mikä siellä mahtoi kolista, kunnes ajatukset katkeavat.

Luotokalliopoukamassa – kohta pääsee turpeen alle nukkumaan – viimeinkin.

Silmiä turvottaa, mutta mieli on kirkas - murju antoi 9 tuntia umpiunta!

Kuin sopulin onkalo

MIKÄ ON POINTTI?

Aamun kirkkaus tulvi sisään oviaukosta. Nyt selvisi se, miksi silmiä kutittaa. Ehkä kstto oli ollut alkujaan pitävä, mutta aika oli järsinyt tuohikerrokseen reikiä. Kastuneita rakenteita peitti valkoinen home.  Ei se mitään jos silmiä vähän kutittaa, pääasia on, että sain nukuttua 9 tunnin umpiunet. Nyt on puurot ja rautu syöty, vitamiinit nielaistu ja päivän kuumin hetki jo takana päin. Taivaalle kerääntyy päivä päivältä enemmän tummia pilviä. Saapa nähdä ehtiikö tämä hehku purkautua myräkäksi, ennen kuin asfaltti vilisee taas renkaiden alla. Se on mielenkiintoista!

Tästä on 15 kilometrin matka lahteen, johon legendaarinen tunturivirta laskee vetensä. Siitä on kulunut seitsemän vuotta, kun samoilimme jyrkänteisen metsän läpi alakoskelle. Oli yö, sumuista ja jostakin hetteiköstä nousi väkevä haaskan käry. Kaksihaaraisen putouksen väliin jäi tumma peili. Siitä se iski streameriin ja lähti kiireesti järvelle päin. Ensi yönä laitan Leedan kelalle lasisiiman, puristan viisi haulia paksuun tapsiin ja perhovalinta on sama vanha. Ja minä hiivin taas kuin kissapeto tuon peilin ääreen ja haastan pedon uuteen taistoon. Jospa se nyt pysyisi kiinni enemmän kuin kaksi sekuntia ja kaksikymmentä metriä.

Kyltymätön elmänjano säkenöi sydämessä ja aina kulkevat askeleet kohti uusia seutuja.

Tein lähtöä Kiviluotopoukamasta. Jäähdyttelin suklaata kiinteäksi rantavedessä ja mutustelin sitä. Puron solinaan alkoi sekoittua lähestyvän helikopterin pörinä. Tuo ääni oli tarttunut korviin lentsuleirissä eikä se meinannut haihtua korvista. Erityisesti ylängöllä se seurasi mukana; jokaisen kosekn kuohuun tarttui etäinen, nousevan kopterin metallinen, tiukka saundi. Ääntä ei ole kuulunut pariin päivään, mutta nyt kuuluu ja nyt se oli todellinen. Lavat heiluivat ja vavat, miehet ja viskipullot lensivät yli karun koivikon, lampien ja kukkuloiden. Nousin töppäreelle ja katselin pistettä, joka etääntyi kohti horisonttia. Muutamassa minuutissa se oli taittanut koko vaivalloisen matkan. Noista minuuteista lentokalastajat maksoivat ison pussillisen kruunuja – he ostivat tuolla kruunupussilla itselleen illuusion matkasta erämaahan. Illuusion, joka toteutui, mutta joka ei oikeasti toteutunutkaan. Se minkä saavuttaa helposti, ei ole minkään arvoista. Mikä sitten on tässä vaeltamisessa tämän rääkkäävän jotostelun pointti? Mela pyörii, köli leikkaa vettä ja lampi lammen jälkeen matka jatkuu eteenpäin ja kun tarpeeksi kauan on mennyt yhtä kyytiä, on olo väsynyt, tyhjä ja merkityksetön.  Mutta arvelisin, että siinä missä kopterilla saavutettu erämaa tuntuu kaurapuurolta, johon unohtui laittaa suola, on tässä samoiluretkessä sopivasti suolaa ja vähän hillojakin päällä. Tällä puolen palloa painetaan duunia niin, että veri lentää suusta ja sielu irtoaa lihoista ja sitten kun on loma, lennetään kauas, hyvin kauas etsimään kadonnutta elämää, eikä sitä löydetä. Jotain merkillisen ihmiselle sopivaa on siinä, että joutuu ponnistelemaan lihaksillaan ja hiukan aivoillaankin selviytyäkseen päivän haasteista; illalla on vastassa vahva uni ja lepohetkinä kuoriutuvat lentoon valkeat perhoset. Luonnon puhtaus ja hiljaisuus, puron soliseva soitto, rantasipien huolekkaat vihellykset, aurinko, kalliot ja kimmeltävä vesi, vieno tuulenvire niskassa, ei ketään missään. Rauha on laskeutunut.

YKSI ELÄMÄ

Olen nähnyt miehen, joka istui pirtin nurkassa kumarassa hiljaisena, eikä hänen kasvoillaan liekkunut mitään. Sen verran hän jaksoi, että toisinaan kiskaisi röökin pervekkeella. Takana oli tiukka putki it-firmassa ja muutenkin sellaisen mitan täyttäminen elämässä, jota täyttäessä hänestä oli hiipunut elämisen voima. Hän oli maahan pudonnut hylsy, tumpattu tupakan natsa. Edessä vielä kenties pitkäkin elämäntaival, mutta ahjo oli ollut liian kuuma. Kun teräs hehkuu riittävän pitkään punaisena, siitä palaa hiili pois, eikä siitä enää saa terävää kirvestä.(opettaja erämaassa) Niin oli käynyt miehelle vaatimusten ahjossa. Rauta oli jäähtynyt, kipinäkin sammunut, mutta vielä leijui savu.

Niin saattaa elämässä käydä erinäisten ismien mallioppilaille. Kun oma ääni vaimenee vahvempien kaikujen alle, ihminen sätkii kuin marionetti narujen nokassa, täytyyhän hyväksyntää saada, maksoi mitä makso1. Mutta mihin perustaa poika elämänsä, kuinka hän oppii tuntemaan, ajattelemaan ja lentämään, kun yksi elämän tärkeimmistä nurkkapaaluista pääsi rapautumaan tuohon kuntoon? Perinnöllä on pitkä kaiku – sana kestää sata vuotta. 

Tekee mieli hiukan spekuloida tulevaa ajatellen; Olisiko elämä voinut mennä toisin?  Entä jos hän olisikin asunut hieman väljemmillä vesillä, vaatimattomasti lähempänä luonnon helmaa, sen viisautta, sen voimaa, sen kuulossa - niin kuin vaistokas eläin, jonka uljaus, rentous ja elinvoima perustuvat hienovireiseen tutkaan. Olisi mennyt pehmeästi kuin rautu tunturilaakson lammikossa, liitänyt haukkana taivaalla ja metsiköissä, nostanut nilkan suosta kauniisti ja vahvasti kuin hirvi - katsokaa miten kaunista, luontevaa ja sulavaa! Tulkaa katsomaan! Niin tarkoituksenmukaista! Mitä jos huoneen seinälle olisi maalattu hirvi, rautu ja haukka. Jos ihminen kasvaisi niitä katsellen, niitä seuraten? Uskoisi niihin, uskoisi vaistoonsa - vähän enemmän kuin lauman liikkeisiin tai laumaliikkeisiin.  Ottaisi vastuun kaikestaVaikkapa seosuhteella 15:85. Sehän vaikuttaa äkikseltään aika jämerältä suhteelta. Mitä siitä tulisi? 

Eräs artisti istahti kerran kivelle ja kirjoitti: silmissäni orpo katse lapsen eksyneen... jne. Saman sävyinen teksti löytyi pöytälaatikostani: mikä olet miehiäsi, hiljaa kysyn sinulta. Mitä katseen syvänteessä kun en oikein erota... Nämä sanat kirjoitin kesäloman alkajaisiksi. Nuo sanat kertovat tunnerealismista, jonka taustana on silppusäkkimäinen työkenttä ja vauhtisokeus. Jatkuvasti rönsyjä tuottava kasvi tukehtuu rönsyihinsä tuottamatta hedelmää. Se voi näyttää vahvalta, mutta sitä se ei ole.

 Siksi ehdotan itselleni, että ennen kuin hyppäät yhdeksän kuukauden mittaiseen työputkeen, mene metsään, istu kannolle ja mieti, millaisen laulun haluaisit kirjoittaa tulevalle kesälle. Annan tämän kotitehtävän myös kaikille siitä kiinnostuneille ja arvelen, ettei niillä riveillä syki syksyn sävel. Sanoin tämän koska perille on helpompi päästä, kun tietää minne on menossa.

KOHTAAMISIA

Leirissä Jokisuun niemessä. Koski kohisee, hyttyset pistelevät, rantasipi sirittää ja on aivan tyyntä, taivas kevyesti pilvessä ja lämmintä, hyvin lämmintä. Tapasin päivän taipaleella Lars saamelaisen. Tervehdin miestä – kädenpuristus oli pehmeä kuin raudun potku.Oli rakentelemassa jokisuuhun mökkiä, mutta nyt mies piti taukoa istuskellen puutarhatuolissa virran luona. Mies istui maisemaan kuin turpas suon laitaan. Täällä hän oli elänyt ja elämää nähnyt. Hänen henkensä ei enää hehkunut hetkestä - hän katseli jo maailmaa jostakin kauempaa. Ei ollut minkäänlaista kiirettä. Sain tietää että keli jatkuu lämpimänä, mutta käy epävakaaksi. Hän kertoi myös missä laaksoissa asuu karhuja. Suurin niistä 300-400 kiloinen uros majailee tämän joen suussa, eli juuri täällä, minne äsken leiriydyin.

Laskin veneen taas vesille. Järveltä tulevan joen suussa oli menneillään kalastustapahtuma: mies istui valkoisessa lasikuituveneessä ja moottori papatti. Paksun siiman nokassa uiskenteli Långdrag ja oletettavasti hän pysyi hyvin kalassa. Ensin nousi käsi, sitten kääntyi vene ja kohta juttelimme sydämmellisesti, niin kuin vanhat kalaveljet. Hän äimisteli matkaani suurin elkein, enkä minä sitä ihmetellyt – saapuvathan miltei kaikki tänne helikopterilla ja pyytävät kalansa långdragilla. Mutta karhuistakin puhelimme ja hän sanoi kantavansa kuksaa ja puukkoa vyöllään, jolloin ne kolisevat toisiaan vasten pitäen herkkäkuuloiset kontiot loitolla. Sanoin hänelle, että ensi yönä aijon heittää perhoa siellä missä jättiläinen asustaa  ja kun minulla ei ole muuta karhunkarkotetta, niin aion laulaa ” Dy gamla, dy fria, dy fjällhöga Nord....” Mies yhtyi lauluun ja niin toivotimme hyvät jatkot toisillemme. Laskin melan veteen ja työnsin kanootin liukuun – ruotsalainen rykäisi perämoottorin käyntiin ja laski lippalitkan vetoon.

SIVILISAATION SILMUKKA

Yhdellä järvellä tuli vastaan mökkikylä, laitureineen, veneineen – hieno paikka. Rantakoivikossa oltiin aterioimassa. Pöytä, penkit ja pariskunta, kiva keli, mies sahasi viimeisiä  paloja paksusta pihvistä. Ruokajuomana punaviiniä – sitä oli tainnut kulua.  Nainen tutki tabletilta jotain hän oli huomattavasti paremmassa iskussa kuin mies. Tervehdin ja sain ystävällisen vastaanoton. Keskusteltuamme hetken, kysyin voisinko lähettää yhden vietin. Nainen ojensi tabletin minulle ja hieman opastikin, miten sitä käytetään. Kohta viesti oli valmis: ” Kalastan ensi yönä siellä missä se suuri silloin karkasi” ja send. Muutama sana sinkoutui erämaasta huimiin korkeuksiin kimmahtaen satelliitin kautta takavahdin vastaanottimeen. Jos jäisin mottiin, enkä ilmoittautuisi ajoissa – heillä olisi kuitenkin tämä viesti, jonka ansiosta etsintäalue rajautuisi taas paljon pienemmäksi. Halusin kiittää viestikoneen lainasta ja kysyin voisinko palkita heidät laulaen. Sehän käy, sain vastaukseksi. Lauloin heidän kansallislaulustaan seitsemän sanaa alusta ja sanoin, etten muista enempää. Kysyin että riittääkö tämä ja se riitti. Pariskunnan aikuinen poika saapui paikalle – halusi päästä nettiin. Hän kysäisi minulta, ootkos rakennellut tämän kanootin ja tietysti kerroin miten se tapahtui. Aloin tehdä lähtöä ja he neuvoivat kernaasti reittiä eteenpäin, minä kiittelin ja lähdin. Tuntui kummalliselta kävellä lankkupolkua - kun se loppui, jalan alla tuntuivat kivet ja sammalet. Reitti kulki taas poluttomassa maassa, tunsin olevani kotona.

LEGENDAN KATKUINEN SUISTO

Tässä niemen nokassa on niin hyvä leiripaikka, että voisin nukkua tässä kaksikin kertaa. Teltan paikka on matalavarpuinen sammalkenttä ja aamu-auringon puolella on niin sakea koivikko, ettei unen pitäisi aivan heti katketa kuumuuteen. Hiekkarantaan on 10 metriä, tulipuitten luo 20 metriä, ketunkololle 25 metriä, juomavesi 10 metriä, vuoret, lumilaikut, tuikit ja koski soi. Hyttysiä IHAN TÖRKEESTI!

Sain leirin valmiiksi ja ruokailin ja lähdin melomaan. Meloin joen suuhun, nousin rantametsään ja aivan pian löysin pystyyn parkatun koivun. Jäljet olivat tuoreen näköisiä. Aurinko oli laskenut, lämmin yö, paksut koivut, aallokkoniva, rantaheinikot mutta ei polkua, komeita koivuja, vanha nuotion pohja – oliko se tässä, varmaankin se oli tässä. Silloin sateli, oli harmaa yö, me oltiin nuotiolla ja Taimen oli karannut – se oli iso. Nuotiokin oli iso – lämmiteltiin, hörpittiin inkkaria ja lähdettiin pois. Tämä on seitsemäs kesä sieltä laskien. Pysähdyn katsomaan hiiltyneitä puita – jotakin alkaa liikahdella, pyrkii pintaan. Kun tämä elämä on niin hauras, kaunis ja riipaisevan ainutkertainen. Aina jää jotain taakse ja aina kuljetaan eteenpäin. Kun voisi pysähtyä ja keräillä  ympärilleen kaiken sen hyvän, mitä on saanut. Iskisi kotakiilat kauneimman niemen kunttaan, heittäisi illalla räsästä auringon siltaan, hiillostaisi kalan ja sammuttaisi janonsa alkulähteen kirkkauteen.

Erämaan alttari

Olin samoillut koivikon läpi rantaan ja siinä se nyt oli. Jyhkeä kivipaasi seisoi kanjonin suulla – se halkaisi yläjuoksulta kuohuvan virran, joka sitten syöksyi putouksina välinivaan. Paaden huopeeseen jäi tumma peili – siitä se silloin otti. Etsiydyin hyviin heittoasemiin, heitin siimaa ja painot vetivät tummaa perhoa kuohujen alle. Heitto heitolta lisäsin siimaa kunnes olin siivuttanut koko peilin. En saanut tärppiäkään. No, no, no. Pitää yrittää alempaa ja minä menin ja yritin. Heitin perhoa kuohujen taakse ja hitaisiin poukamavirtoihin, vetouistelin jokisuussa ja en saanut yhtään kalaa. Taitaa olla vesi liian lämmintä, mietin ja luovutin.

Nyt jo aurinko nousee tunturiylängöllä  ja perämoottorin tasaisen unettava roplatus sekoittuu kosken ääneen, vaikka venettä ei näy missään – ei sitä olekaan. Jotenkin mieli jää makustelemaan viimeistä singnaalia sivilisaatiosta ja kun se on pikkuinen perämoottori, niin sen ääni jupertaa korvassa aina kun koski kohisee.

Tästä Se on mennyt ?

RUOKAHUOLIA

Hieman huolestuin, kun tajusin miten kevyeksi ruokasäkki on käynyt. Meetwursti oli muuttunut harmaaksi, joten hautasin sen pusikkoon. Viimeiset kolme päivää on selvittävä kahden päivän eväillä. Täytyy jakaa eväät kolmeen satsiin ja pysyä siinä. Tästä on niskalle aika monta kilometriä ja olkoonpa siinä maali tälle illalle. Jos kalaa ei ala nousta, täytyy kait jo huomenna pyrkiä soratielle asti. Jaoin ruuat kolmeen pussiin. Päiväannoksen paino oli reilut puoli kiloa – kolmesataa grammaa alakanttiin siitä, mitä tarvisi. Täytyy laittaa taipaleelle vaaput vetoon molempiin vapoihin ja yrittää saada kalaa ohimennen mistä vain. Nyt ei ole enää merkitystä alamitoilla, eikä lupa-alueiden rajoilla. Homma kyllä onnistuu, jos ei tule jarruja matkaan, mutta nyt kannattaa varmistella niin paljon kuin mahdollista. Pitää uitella hetki räsästä nivojen kohdalla ja mennä jatkuvasti eteenpäin sopivalla sykkeellä. Ehkäpä haen illan tullen ison kimpun mustaa luppoa männiköstä puurovärkiksi. Mutta jos yöhön mennessä en ole saanut kalaa kahta kiloa, on huomenna melottava sinne mistä alkaa soratie tai alakoskelle, jossa voisi olla ihmisiä ja mahdollisuus vaihtaa rapala suklaapatukkaan...

Ruokasäkki oli kevyt ja soratielle pitkä matka. Tajusin, että kaikki energia kannattaa suunnata eteenpäin. Sivuttaisliikkeisiin ei enää ole varaa. Eväät voivat riittää aivan hyvinkin, mutta jos matka hidastuu vaikka flunssan tai myräkän vuoksi, alkaa tilanne muuttua. Tosin myräkkä herättäisi kalat otilleen ja kuittaisi pitkälti ruokapulman. Vaikka jäisin myräkkämottiin kahdeksi vuorokaudeksi, selviäisin silti ehkä kaloilla ja retkieväillä. Mutta nyt pitää valmistautua kestämään nälästä aiheutuvia harmeja. Ajatusten ja käsien liike hidastuu, mieli käy vakavaksi ja tummaksi. On yritettävä väistää flow-tuulia, sillä luovassa puuskassa pulssi nousee ja aivot polttavat varmaan suklaapalan tunnissa ylimääräistä. Siispä viileyttä ajatteluun ja toimintaan ja puolipuristuksilla eteenpäin – onhan mukana pari kiloa rasvaa, joka joutaakin palamaan.

Iltapäivällä taitaa rymistä

Äsken rymähteli ukkonen alavirralla, alavirran kukkuloilla. Tänään alkoi rymistä aikaisemmin, kuin eilen. Nyt jyrähtelee ylävirran suunnalla. Ripottelin aamupuuron joukkoon mustikan- ja koivun lehtiä – täytyy totuttaa maha luonnoneineksiin, jos niihin joutuu kohta turvautumaan todella. On parempi tehdä ravintomuutokset loivakäänteisesti sissimuonasta metsän eväisiin. Ehkäpä on niin, että rikasta luonnonruokaa ei tarvitse syödä niin paljoa, kuin pussikeittoja. Nälkä tuntuu olevan muutakin kuin energian puutetta – tämän huomasin melottuaani pitkään. Taipaleen loppupuolella tuli nälkä, joka ei laantunut vaikka söin hapankorpun toisensa perään. Nousin maihin, hiillostin kalaa, keitin muusin, johon laitoin höysteeksi kaikkea mitä repusta löysin ja nälkä lähti. Mutta nyt ravintotilanne ei ole vielä vakava, se on paremminkin isnpiroiva. Kalansaanti alkaa olla kuitenkin siinä määrin välttämätöntä, että aion laskea uistimen vanavirtaan tässä samantien, vaikka lupani ei oikeuta pyyntiä tällä järvellä. Laitan veteen Hanneksen Hopean. Tällä niemellä on napajäkälää kivien päällä niin vähän, että sen kerääminen on selviytymisen kannalta merkityksetöntä. Mutta kun melon 15 kilometriä alavirtaan, alkaa laakson metsistä löytyä jämeriä ikimäntyjä, joiden oksilla – niin uskon – rehottaa musta luppo. Siitä saa aikaan harmaata puuroa, kunhan ensin keittelee koivulipeää, liottaa luppoa siinä pitkän tovin, huutelee kimpun ja keittää puuroksi kirkkaassa vedessä. Arvelen luppoa esiintyvän niin runsaasti, että sen kerääminen kannattaa.

PITÄÄ OPTIMOIDA JA LASKESKELLA

Yksi kysymysmerkki tässä on tuon kanootin pohjakangas. Kun päivä paahtaa, kangas kuivahtaa ja kiristyy ja nipatessa soi kuin rumpu, mutta kun sen laskee veteen niin tilanne muuttuu. Hetken matkaa kangas pysyy pingottuneena, mutta vähitellen se venyy poimuille ja kanootti ei liuù enää samaan malliin. Liukumaton kanootti ja pitkä melontataipale on vähän hankala yhdistelmä,  varsinkin kun voimia pitäisi käyttää säästeliäästi. Ehkä teen niin, että kastelen kankaan kunnolla, kiristän pingotusnarut ja pidän kankaan kosteana maaliin asti. Jos sen nyt kiristäisi kunnolla ja sitten päästää sen kuivahtamaan, saattaa se vetäytyessään aiheuttaa niin voimakasta vääntöä keveään runkorakenteeseen, että jotain särkyy. Sitä pitää varoa.

Yläjuoksulla jyrähtelee ja taivas on tumma. Alajuoksulla on sininen taivas, mutta sielläkin nousee taivaalle tummenevia pilviä. No, joka tapauksessa keli on hyvä. Jos on nättiä, niin matka taittuu ja jos tulee myräkkää, niin kala syö. Ainut mutta on vastatuuli. Täytyy edetä saarten ja niemien huopeissa niin, että pääsisin nousemaan tuuleen mahdollisimman pienellä energian kulutuksella.

THE NISKA

Istun kivellä. Ilta on tullut, tuuli on mennyt, aurinko vielä piirun vuorten yläpuolella, mäkäräiset ja hyttysen seuranani. Länneltä päin kantautuu bassomaisen jymäkkä könkään pauhu ja tuossa vieressä solisee koski lempeän kotoisasti. Niskan pinnassa olen havainnut muutaman selkäevän. En ole nähnyt ketään lähistöllä, joten taidan päästä virpomaan yksin legendaarista niskaa. Olen leirissä etelärannalla, vain sadan metrin päässä mystisestä kahdeksan pinturitaimenen ottikivestä ja tuossa suoraan edessäni näkyy kivi, jonka varjossa vaani kerran kaksi komeaa taimenta. Sinä yönä taivas tummui, vesi lensi, koivut kumartuivat ja tuon kiven kohdalla kumartui kaksi vapaa kerralla. Ne olivat oikein komeita kaloja ja niiden päät on haudattu myrskyniemen juureen, sammaleen alle. Mutta nyt ei kumarru koivu, eikä juokse vaahtopää pitkin lammen pintaa, mutta syökö taimen. Narahtaako täplänahka pyytäjän peliin kun vesi on keittynyt helteen alla uimalämpöiseksi ja yö on niin tyyni, että ilmassa liikahtelee vain kevyet usvaharsot. Onnistuisipa. Saisinpa yhden kunnon kalan tai muutaman pienemmän. Niin kun kävisi, niin tästä ei koituisi nälkämarssia muistoihin. Otanpas tuosta vesirajasta kiven narun päähän ja ankkuroidun tuohon niskan päälle, hyviin asemiin kohta.

Vielä olen täällä - kaukana odottavat karttakeppi ja akkupora

OPPI – ISÄN TYYLILLÄ

Ruokapuoli paikkautui jo puolittain iltapäivällä. Kilometrien järvitaival oli taittumassa kohti saaristoa. Oli valoa, tuulta aallokkoa ja matalikon päällä vaappua vei tuon tuosta terhakka mullonen. Kalanaruun kertyi monta kallista kalaa ja vieläpä olin saada hyvänlaisen raudunkin, joka sitten karkasi onneton. Pikkusaaren jälkeen nousin maihin ohittaakseni koskenpätkän. Saalis muuttui ruuaksi Monsenilaiseen tyyliin. Kattila täyteen kalanpaloja ja päälle tilkka vettä. Kiehautus, suolaa päälle ja syönti. Reppu ja kanootti selkään ja eteenpäin. Suola on hyvää ja taimen on hyvää ja niiden yhdistelmä vallan mainio vaeltajan pikaruoka.

Siel ui kalojen kansat, rasvaevät rinnatusten.

AI HERKKU!

Mutta nyt niskalle. Tarvitsen vain yhden täysosuman ja ruokapuoli on turvattu ylihuomiseen saakka. En tiedä voisiko olosuhteet olla enää otollisemmat pintaperhostelulle. Lämpötila lienee vieläkin 18 astetta, vaikka aurinko jo punertuu. AI HERKKU! Illan hehku tummui, yö alkoi viiletä, virrasta kohosi usva – lähdin kalaan. Annoin kanootin lipua alavirtaan, kunnes laskin ankkurin hiljaa. Istuin liikkumatta ja katselin, miten isot kalat poimivat ötököitä veden pinnalta aivan siinä hollilla. Säyseä pyörähdys pinnassa ja suuri selkäevä – taisivat olla harjuksia. En saanut parvesta ylös ainuttakaan vaikka yritin minkä taisin. No, täytyy muuttaa strategiaa. Viskasin taimennilsun veteen, pitkän siiman nokkaan ja uittelin masteria niin, että se vaaputti hitaasti niskalla puolelta toiselle ja yritin osuttaa sen kivien takamöyreisiin – jo tärppäsi! Hinailin kalaa ylävirtaan meloen, kunnes pääsin riittävän etäälle niskan imusta. Laskin ankkurinja kohta oli vonkale veneessä! Nyt on huomiseksi vähän reilummin ruokaa, hyvä homma. Päätin jatkaa tuottoisalla tyylillä pyyntiä, mutta niska hiljeni. Yhtä vaitelias se oli silloinkin kun kuu paistoi, tuuli oli mennyt ja Junnun kanssa yritettiin. Onko siitä nyt kaksi vai kolme vuotta? Niin kierivät päivät ja kuut. Hiekka valuu ja muistikuvat huuhtoutuvat ajan virrassa. Päivämäärät häviävät, mutta jotain jää. Yö, usva, kaveri ja vapa. Säpäkkä hetki ja tempuroiva taimen kanootin pohjalla. Ei sanota paljon, mutta tehdään, nähdään ja tunnetaan ja hetki piirtyy sieluun. Jäljelle jää tunnelma, tuntu hetkestä, joka elettiin sielu auki. Ja kaipaus hyvästä, jonka hetki kerran oli läsnä, mutta jota virta huuhtelee, vie kauemmaksi. Hiekka valuu läpi tiimalasin kaulan, eikä sitä voi tulpata. Jano on ihmisellä melkein aina. Mutta nytkin minä olen täällä. Nämä samat kuohut ja kukkulat. Sama kuulas, tyyni lapinyö. Ja yksin olen ja kuulen hyvin, mitä tunnen ja ajattelen ja annan aaltojen tulla ja mennä lävitseni. Minä iloitsen ja kaipaan ja haluan ja menen ja teen. Kun ei tästä tullut toista niin yritän tuolta. Nyt se hyppäsi taas. Tuolla se on. Kyttää ötököitä siellä missä niska murtuu. Melon nivaan. Tuolla on kivi, pääsisinkö  sen päälle. Melon virrassa ja pääsen putamaan ja yritän kivelle, mutta en uskalla, ettei käy huonosti. Siitä olisi voinut heittää. Olipa hyvän kokoinen. Loikkasi monta kertaa. Jos olisi punottu siima ja pitkä ankkurinaru, niin voisin uittaa vaapun sen silmille, mutta olkoon.

Kahlasin tuttua reittiä mielessä selvä ajatus

KOODI MURENEE

Kahlasin tuttua reittiä mielessä selvä ajatus. Menen alanivan aallokkoon vaappua vetämään. Lastasin kiviä kanoottiin aika paljon, laitoin Hanneksen hopeanperään ja meloin aallokon yli  ja takaisin ja yli ja takaisin ja aina vähän päästä joku tempaisi siimasta, mutta millään se ei meinannut tarttua. Ohut monofiili joustaa, vapakin joustaa. Ei saisi joustaa, niin saisi kalaa, mietin. Laitan vavan osoittamaan kohti uistinta ja sidon sen narulla kanoottiin kiinni, päätin. Jatkoin siksakkimelontaa. Virta vei alaspäin, minä meloin, vaappu värisi ja taimenet iskivät. Nyt ne alkoivat jäädä kiinni koukkuihin. Sain kaksi mullosta kyytiin asti ja olin tyytyväinen. Mutta kun on vauhtiin päässyt, niin eikun isompaa silimään. Eihän perussuoritus riitä, vaan homman pitää aina mennä vähän överiksi – niinpä virittelin perhovapaan Hanneksen Mustan ja Puolukan pistin virveliin ja kaksi vapaa vipottaen risteilin nivan aallokossa, kunnes Mustaan tärppäsi. No, hyvin on asiat, kun narussa on jo neljä taimenta. Toki siimat on selviteltävä, ne kun menivät tietysti söherölle kun taimen kiertää ja kieputtaa. Kun olisi neljä kättä, niin voisi tehdä kaikkea yhtä aikaa hallitusti. Kohta oli taas siimat kelalla ja heräilevän aamun valossa meloin ja kahlailin takaisin leiriin.  

Jäljelle jää vain ihmetys

TÄYTTYMYS

Istun kivellä. Näen tyynen järven pinnan ja jossakin laulaa pajulintu. Veden takana tunturien harjanteet sinisissä autereissa. Istun ja katson. Kaikki on niin kaunista ja merkillistä, että sanat haihtuvat ja jäljelle jää vain ihmetys. Kaiken tämän sinä olet tehnyt ja jokin tarkoitus tähän kaikkeen kätkeytyy. Olen taivaltanut läpi metsien ja yli tuntureiden, olen melonut järvien aalloilla ja lipunut pitkin lammen pintaa.

Suven säihkyvä sää, hetken vain viivähtää…

 Mikä minut sai liikkeelle? Miksi lähdin näin vaivalloiselle taipaleelle? Vastaukset hahmottuvat vähitellen. Kun päähän kertyy höyryä, täytyy juosta niin pitkälle, että höyry on haihtunut. Ja kun takki on tyhjä, pitää etsityä sinne, missä se täyttyy. Ja kun omat ääriviivat liukenevat työelämän pyörteissä täytyy etsiytyä sellaisen peilin eteen, joka on kirkas ja särötön. Enkä tiedä onko olemassa parempaa peiliä kuin erämaa? Ja kun sen äärelle pysähtyy, alkaa se muokata ihmistä kaltaisekseen. Voimat palaavat, ääriviivat hahmottuvat, ylimääräinen karisee matkasta ja se millä on arvoa, jää jäljelle ja kiteytyy kirkkaaksi. Sielu tyyntyy. Täällä Sinä olet lähellä minua ja minä olen lähellä Sinua. Siinä on kyllin. Sinä olet Hyvä.

Nättimäki

Onpas ollut reipas päivä. Heräsin viimeksi kaukana yläjuoksulla ja nyt olen jo täällä asti. Ruokaa on tarpeeksi; kolme taimenta on sammaleen alla; yksi fileinä suolassa, toinen kokonaisena suolassa ja kolmas hiillostettuna hyväksi. Miten sitä osaa astella asfaltilla ja istua keinumattomalla tuolilla, kun kohta tämä päättyy. Menipä melkein vuorokausi samoilla silmillä, ihme, ettei kummemmin väsyttänyt. Koski jymisee, pajulintu, oksien varjot teltan katossa. Heräänköhän myräkkään? Uni tulee, ajatukset katkeavat kuin kiurun lento.

On puolenpäivän hetki. Olen laittautumassa yöunille, kun taas jotkut kalastajat ovat virkeinä nousseet vetämään långdragia perässään. Rytmi alkaa olla sellainen, mitä hain, että päivällä keräilen voimia ja yöllä harrastan toimintaa. Aamupuolen nukkumisyritys karahti siihen, kun heräsin parin tunnin päästä tukahduttavaan kuumuuteen. Ryömin mättäälle ja istuin sammuksissa tovin, kunnes sytytti. Tein kanootista, purjeesta ja naruista teltan varjostimet. Kokkasin texmexpataa ja jäähdyttelin järvessä.

Virta venhettä vie, mihin päättyvi tie…

Nättiä

Hyvä olo! Sain nukutuksi parissa erässä kahdeksan tuntia! Syön taimenta ja jotain, laitan tavarat Lapintiiraan ja lähden kohti satamaa Hanneksen vaaput perässä. Jos tulis joku hyvä kala, niin suolais sen kotiin. Tuli hyvä ja kaunis melontayö. Aurinko laski, oli aivan tyyntä. Yöstä tuli viileä ja  hämärä. Olosuhteet olivat täydellisen sopivat matkantekoon. Löysin kauniin kalliopoukaman. Kiehautin muusin höystöillä, nielaisin kaksi taimenta, kasan hapankorppuja ja jatkoin eteenpäin. Vastaan meloi parivaljakko – eivät halunneet jutella.  Alakoskella oli mukavaa väkeä.

Kohta tulee ohjus

 Alajärvellä mieskaksikko kaahasi Busterilla keskellä yötä pitkin tyyntä pintaa paikasta toiseen. Heittivät muutaman heiton isoilla silikonikaloilla ja jälleen sivalsi alumiiniohjus vaahtoavan halkion yötyynellä järvellä. Siinä menivät konsultti ja poliisi haukien perässä. Väkevä mylly pyöritti rupelia ja bensaa paloi. Yö kului ja vähitellen tyhjeni hauen toivo ja matkaan otetut alumiinipurkit. Ohjus huomasi minut ja kaasutti kaukaa täyttä vauhtia kohti. Meloin hyvin lähelle rantaviivaa, kun en tiennyt mitä odottaa. Tuommoiset vehkeet, alkoholi ja erämaa ovat yhtä hyvä yhdistelmä kuin rautu ja ruutana samalla pannulla.

 Aurinko nousee, erämaa jää taakse

Jäljelle jää tuntu hetkestä, joka elettiin sielu auki. Ja kaipaus hyvästä, jonka hetki kerran oli läsnä, mutta jota virta huuhtelee, vie kauemmaksi.

Auringon noustessa saavuin soratien päähän. Nostelin tavarat lastauslaiturille ja pulahdin järveen. Tein kuumaa koivunlehtilitkua, jolla pesin vaatteet. Auringon hehku kuivatti pyykit nopeasti. Etsiskelin kyytiä puoli tuntia, kunnes ensimmäinen ovi avautui. Menin juttusille ja pian oli neljä pyörivää rengasta alla. Kuski oli saamelainen, eläkeläinen, iloinen ja ystävällinen mies. Hän vei minut kätköpaikalle asti. Löysin metsästä pyörän ja lähdin ajamaan soratietä autolle päin. Helle paahtoi ja janotti. Etsin sopivaa juomapaikkaa ja lopulta löysin puron – vesi oli suon jäljiltä tummahkoa, mutta jano oli niin kova, että join. Jatkoin eteenpäin ja tunsin, ettei purovesi tehnyt oikein hyvää. Helle paahtoi ja alamäki seurasi toistaan. Sitten vastaan tuli tuttu, kirkas puro, josta sain kunnollista vettä. Soratienpäästä löysin auton. Ajoin takaisin maihinnousupaikalle noutamaan kanoottia ja rinkkaa. Sinnittelin ratin takana maalikylään, jossa etsiydyin hampurilaisravintolaan. Menin pesemään käsiä ja vessassa oli peili. Nostin katsetta hitaasti; ensin näin kaulan – se oli täynnä hyttysten ja mäkäräisten puremia, sitten näin auringon paahtaman sänkinaaman. Lopulta katsoin itseäni silmiin. Katse oli valpas ja valoisa, kirkas kuin alkulähde.

Sieltä mukaasi sait sen, lumen ja jään kirkkauden, pieni puro - unessa sua kuuntelen (KK).