Valonlapsia
Diesel palaa taas ja heinikko huojuu. Ilmaan nousee pölyä. Sandaali
on kaasulla, ultrakevyt katolla ja suuntana pohjoinen - jälleen.
Tyyni on tuuli ja valoisa yötaivas
Henki veen päällä käy sinisessä laivas
Jaure on tyyni ja selkeä vaan
Siinä kuvat ja tunnelmat jotka nousevat muistin uumenista ja vievät
taas - tällä erää kohti Fjordjauren lasinkirkkaita tunturivesiä.
Moottoritieltä soitan vanhalle kalakaverille - on sattumoisin
menossa Tornionjoelle. Olin kyllä ajatellut jatkaa yhtäsoittoa
erämaan laitaan asti mutta nyt tuli mutka. Mentiinkin Matkakoskelle.
Tien varressa joku myi Perämeren lohta. 7,9 e/Kg. Ajoin ohi mutta
käännyinkin takaisin. Jos hiillostaisi päitä.
-Päivää.
-Päivää.
-Onko sulla lohenpäitä?
-Saattaa niitä löytyä.
-Mihin ne menee?
-Hakevat haaskamihet niitä - ketut ja karhut niitä syö.
-No, minä voisin ostaa niitä pienen nyytin.
-Tässä näitä nyt on - vain pieniä päitä.
-No, minä voisin ostaa vaikka kuusi.
Mies ojentaa pussillisen päitä muttei huoli pankkikorttia. Kiitos!
Polku vie puistikon läpi koskelle. Joki tulvii. Rannalla on mies,
vaimo ja tytär selvittelemässä saalistaan. Märkäpuvut on
levitelty kiville aurinkoon. Ämpärissä on se mitä löytyi joen
pohjalta - kaikenlaisia vieheitä ja painoja yllinkyllin. Nainen
nostaa kasasta kimaltavan kuusamolaisen - se on Räsänen. Se on
aivan uusi. Hieno löytö! Iloisia ihmisiä kosken rannalla valossa.
On hyvä olla siinä.
Kivenkoloista voi löytyä aarteita.
Hei! Tule hakemaan, joku sanoo, kun nähdään vielä parkkipaikalla.
Tuntematon ystävä ojentaa minulle asuntoauton kylmiöstä leveän
kimpaleen lohifilettä – villiä luonnonlohta. Paksua filettä
vakuumissa – aivan tuoretta. Ole hyvä! Haluaisin olla.
Lähtevät. Olen mykistynyt. Olen myyty näiden ihmisten lämmölle.
Auton keula kääntyy kohti Torneträskiä. Sinne lähtevät. Mukana
on vielä kaikki lapset pienimmästä isoimpaan. Ja kun ilta joutuu,
isä lämmittää telttasaunan träskin rannalla. He saunovat ja
uivat ja jos joku ei tarkene, hän voi huuhtoa matkanpölyt leppeästi
saunassa - savutorvessa on 13 litran varaajapatentti, jonka naapuri
on hitsannut. Ja kesäyön aurinko hiihtelee hitaasti itään päin
veden takana ja aamulla matka jatkuu kohti Lofootteja. Ja kun uusi
päivä on kierinyt iltaan, on ilmassa kiukaan sihinää ja
maininkien suhinaa. Nyt kun istun kirjoittamassa, on lokakuu ja minä
ojennan sormeni kohti tuota näkyä.
Mummolle laulan pienen lohen
Jäätiin kolmestaan rannalle. Kalakaveri kahlasi jokeen. Heitteli ja
kokeili ja havaitsi ja ajatteli ja heitteli lisää ja sitten kahlasi
rannalle ja sanoi:
-Minä löysin ne lohet. Ne menee tänään vähän eri reittiä. Ne
on tuolla keskemmällä ja syvemmällä. Kahdesti joku kävi, mutta
ei jäänyt.
Nyt vain analyysin mukaista toimintaa – jospa sieltä lohi nousee
kuiville. Kaveri kahlaa takaisin jokeen ja me istutaan kivillä.
Koski kohisee, tuuli on kevyt ja aurinko vielä aika korkealla.
Puhutaan. Elämä on tuonut ja vienyt, mutta tässä ollaan nyt.
Ollaan selvitty. Ollaan saatu se kaikki mitä meillä on. Ja
valonsäteitä on osunut kohdalle riittävästi. On ollut varjojakin
matkan varrella – tummia ja pimeitä teitä. Jos voisi elää
tätä omaa elämäänsä täydellä rohkeudella, arvokkaasti ja
vielä nöyrästi – siinä on meidän toivomus. Siinä on
Matkakosken linjataulut.
Analyysin mukaista toimintaa.
Pusikoista löytyi risuja ja pari kaatunutta puuta. Kannettiin ja
raahattiin. Tehtiin nuotio kuorma-auton vanteeseen. Laitettiin
hiillokselle makkaroita ja lohenpäitä. Niin hyviä päitä!
Nyt on tullut
valoa, lämpöä ja ruokaa ja mieli muuttuu kevyeksi ja ilmavaksi.
Aivoissa on kevyttä energiaa: ajatukset keinahtelevat kuin pieni
vene aalloilla, kierivät eteenpäin ilman kitkaa:
Kalliolla lokki seisoi yhdellä jalalla
Koko päivän pojat jaksoi olla kalalla
Lohenrasva paloi - siitä hehkui aivokuoret -
Joku voisi
ajatella, että on hölmöä kirjoittaa tuollaisia rivejä – että
pitäisi mielummin tehdä jotain tosi järkevää ja tuottavaa. Jos
sinusta tuntuu siltä, niin ei kannata tuhlata enempää aikaa tähän
tekstiin. Kyytiinhän saattaa hypätä matkan varrelta vielä monta
pientä hölmöä juttua. Aion sanoa niille tervetuloa - varsinkin
jos niissä on kiva rytmi ja riimitys. Nehän voivat olla vaikka
kuinka ihania - kuin kukkia maljakossa. Olen kiinnostunut niistä
melkein enmmän kuin itse toiminnasta, jonka seurausta ne ovat.
Alkoi olla ilta ja tein lähtöä – pensaikon takaa nuotiolle
asteli mummo vapoineen. Sanottiin päivää. Kohta tuli pappakin,
kalalle olivat menossa. Tarjosin heille hiillostettuja kossinpäitä
- kelpasi. Kertoivat lohista, joita olivat saaneet ja huomasivat
kitarani. Teillähän on soitinkin mukana! Laulutuokion jälkeen
erosimme eri reiteille. Mummo kiitteli ja näytti iloiselta.
Laulan mummolle lohen koukkuun
ja vaarille laulan toisen
Mummolle laulan pienen lohen
ja vaarille aikamoisen
Energiasoimaus
Lähdin matkaan. Ajelin läpi yön, läpi metsien, ylös, kauas ja
perille. Nyt olen teltassa ja mietin miten perustelen sen, että
tänään matkamittariin on kertynyt 900 kilometriä. Mietin millä
perusteella tämän voisi hyväksyä. Miksi elämänvoimaa täytyy
lähteä etsimään tuhannen mutkan takaa? Miksi olen täällä?
Sopiiko tällainen dieselin kuluttaminen esimerkiksi nuoremmille?
Voisinko löytää erämaasta jotain merkityksellistä - voisinko
löytää voimaa elää rakastavasti? Voisiko se mitä kirjoitan,
tuoda iloa ja jopa merkityksellisyyttä sinulle, joka satut tämän
lukemaaan? Tuntuu vaan nyt vähän hölmöltä, että ajelen yksin
tänne saakka. Saattoi olla viimeinen kerta - tällainen soolosafari
ylittää kohtuuden rajat. Toisaalta tämän matkan energiankulutus
on samaa luokkaa kuin polttaisi yhden ison puun – ja matkalla näin
miljoonia puita. Tätä vasten energia-ajatteluni kalskahtaa vähän
tekopyhältä. Mutta niitä seitsemää miljardia vasten se on
hyvinkin aiheellista. Ja kolmeatoista vasten varsinkin. Enivei,
vaikutukset ovat globaaleja. Tarkoituksena oli tulla luonnosta
nauttimaan ja hyvinvointia keräilemään. En jaksa nyt tämän
kummemmin innostua tuosta aiheesta. Antaa olla. Let it be.
Diesel palaa.
Varis ja pajulintu laulavat harvakseltaan, jostain kuuluu kosken
kohina, samoin puroveden liplatus ja pulputus. Toivottavasti ei sada
eikä tuule ja toivottavasti saan nyt pitkät unet - olen valvonut
lähes vuorokauden. Tarkoitus olikin kiepsauttaa rytmi nurinpäin:
kulkea öisin ja levätä päivällä varjossa. Nyt se on jo
nurinpäin, taitaa uni tulla.
Järvenrantakivistö
on harmaa paasirivistö
ja sitä pitkin kävelen -
Maas lehti on ja lehti puus
ja laulu joka linnun suus
Venhoni kulkee vettä myöten
Nukuttuani kuutisen tuntia, heräsin auringon hehkuun. Aika hyvät
unet. Olo oli puolivireä ja se riittänee tänään. Fjordjaure on
tyyni ja aurinko helottaa lumenkirjavien huippujen yllä. Hankala
kuvitella, että puolen tunnin päästä järvellä olisi vaahtopäät
mutta se on kuitenkin yksi perusoletus näillä seuduilla – onhan
tarkoituksena kuitenkin tulla takaisin tältä reissulta. Tunturin
tuuli on tuima ja aallot hautaa pienveneen tuosta vain. (Varsinkin
jos ei käytä kansikangasta - minä en uskalla näille vesille ilman
sitä.)
Keittelin puurot alkajaisiksi. Lisukkeeksi laittelin nokkosia,
pähkinöitä, rusinoita ja puolet isosta sipulista. Oli äkäistä
puuroa mutta sain syötyä kaiken. Jälkiruokana oli tukeva pinkka
meetwurstisiivuja. Tuntuu että ruoka sulaa ja muuttuu voimaksi –
hyvä niin. Täällä on melkein helle - tekisikin melkein mieli
mennä aluksi uimaan mutta taidan kuitenkin lähteä melomaan
samantien. Heitän vetoon Hanneksen hopean. Fjordjaurè peilaa
vuoria. Ei tarvi paljon vaatteita. Ilmassa lentelee lokkeja ja
helikoptereita. Järvellä seilaa moottoriveneitä. Matka alkaa nyt.
Meloin kivikkoisen rannan tuntumassa, kunnes oli noustava maihin -
tuntui että nyt pitää syödä ja vähän nukahtaa. Tyyni keli ei
suonut saalista, joten pussikeiton höysteeksi tiputtelin meetwurstin
suikaleita ja puolikkaan sipulin. On perin kaunis ja ihana sää ja
tämä vedestä nouseva rouhea kallion selkä käy hyvin
lepopaikaksi. Tuulenviri nousi ja se on vastainen. Jos saisi hiukan
unta ja yrittäisi sitten eteenpäin, vaikka yösyönnille Fjordin
päätyyn.
Taju katkesi joksikin aikaa. Sitten havahduin huomasin auringon
hiukan liikahtaneen. Tuulenviri oli mennyt. Lähdin matkaan. Kohta
alkoi tuntua, etten jaksakkaan meloa tänään järvenpäähän asti.
Se on liikaa. Ja ehkä vähän monotonista hommaa. Jos menisinkin
ensi yöksi toiselle joelle – se on tuossa aika lähellä.
Lepokalliot
Sihisevä kivenkulma
Meloin selkävesien yli joelle päin mutta sitten mietin, että
oikeastaan reissun varsinainen kohde on kauempana sijaitsevat
lammikot ja kalavirrat. Muutin jälleen suunnitelmia – samahan se
on mennä ihan tuulen mukaan kun yksikseen menee. Meloskelin -
kanootti lipui hissukseen eteenpäin. Mutta mieli tuntui
matkustelevan jossakin muualla - se ei oikein asettunut kanootin
kyytiin. Rantauduin hetkeksi. Ehkä löydän vähitellen idean tälle
kulkemiselle? Olisihan tämä aika ponneton retriitti, jos sielu
vaeltelisi vain rauhattomana kaikenmaailman huolien ja pulmien
viidakoissa ja autiomaissa. Mutta tässä on nyt hyvä paikka
taivutella niveliä valossa kalliolla.
Silloin kun oli 20 lasissa - silloin lähdettiin porukalla kalaan ja
kairaan. Kuljettiin erämaissa. Nuoret elämänsankarit. Sydämessä
paloi kuuma liekki – säkenöivä elämisen palo. Missä se nyt on?
Pojilla on perheet ja muut kiinnikkeet ja minä palaan yksin
vanhoille jäljille. Tuntuu että minä keinun nyt jossakin motiivien
ristiaallokossa. Haron käsilläni kohti mennyttä aikaa - kohti
elämää ja maisemaa, jonka läpi vaelsin. Se on mennyt ohi. Jossain
hyppäsi kala. Toivottavasti illalla saan pari kalaa.
Jossain puolijuoksun kuohuissa, vaiko jo alavirralla?
Alkuaikojen palo, hehkuva kiuas ja kuumat löylyt. Vieläkö kasasta
löytyy joku sihisevä kiven kulma? Olen saanut tämän kaiken
hetkeksi - mitään en ole saanut omaksi - tähän karttaan on
piirretty jo taipaleen ääret. Alkulähteiltä jokisuulle ei ole
kovin pitkästi. Nyt minä istun kivellä ja ihmettelen tätä
kaikkea. Jostain syystä minäkin olen täällä ja nuo vuoret tuolla
ja lokkien kuorolaulu tyynen Fjordin pinnalla. Ei tuule mutta päässä
vähän humiseen. Jostakin kuuluu kosken ääni, yksinäinen
vesiperhonen lentelee kallion päällä, veden lähellä. Ei ole
itikoita. Täytyy ottaa kynä ja hahmotella, kuka se tässä kulkee.
Kirjoittaa sanoja ja piirtää näkyväksi ihmisen ääriviivoja.
Sitten kai voi vähitellen rauhoittua vain olemaan niin kuin nämä
kalliot, lokit ja puut. Rauhoittua vain olemaan sellaisenaan kuin on,
pyristelemättä mihinkään. Miksi olen täällä? Se hahmottuu
aika hitaasti. Minä haluan kaikenlaista ja se vie minua koko ajan
jonnekin suuntaan. Kuljen kuin tuuli, tuulenpoika. Ehkä sitten kun
kaikki haluamiset on haluttu ja kaikki askeleet juostu ja maalinauha
katkennut - ehkä sitten kaiken merkitys aukenee. Siihen asti on
pusikkoa ja sumua, jokunen kirkkaampikin töppäre. Sitten ei
varmaankaan tarvi enää haluta mitään, juosta minkään perässä.
Itseään ei kannata juosta loppuun ennen aikojaan. Ja rakastaa
toisia ja laittaa itsensä likoon nöyrällä rohkeudella. Siinä
reimarit, seilaa niitten välissä poika.
Jokunen kirkkaampikin töppäre.
Rautu
Matkaa oli vielä aika pitkästi. Meloin sen putkeen pienessä
vastatuulen vireessä ja suoraan kohti matalalla kulkevaa aurinkoa.
Silmät olivat saaneet järven kirkkaudesta jo kyllin – niitä
kirveli, vaikka olin pitänyt laseja. Piti vetää pipo puoliksi
silmille ja vähän pää kumarassa mennä. Voimaa oli aika hyvin -
loppumatkasta tuntui, että tässähän alkaa kroppa aueta tälle
hommalle. Jokisuistossa oli muutama kalastajaseurue
moottoriveneineen. Teki mieli heittää viehe virran suuhun.
Aurinko laski. Lämpötila humahti nopeasti melkein pakkaselle.
Laitoin melkein kaikki vaatteet ylle ja kävelin rantaan. Räsänen
ei kelvannut, vaikka joitakin kaloja risteili jokisuun pintavesissä.
Möre-Silda kelpasi. Sain raudun ja tulin siitä iloiseksi. Ja kun
hiillostus meni niin hyvin kuin se voi mennä, tuli kalasta suurta
herkkua. Monihöystömuusi rautuineen. Ou jee! Tekisi mieli vieläkin
kalastaa. Mutta vielä enemmän ajatusta nykivät ylävirran apajat.
Otan unet tuossa Koivukukkulalla. Löytyi mukiinmenevä teltansija
kivisestä maasta. Sopivasti varjoa, sammalta alla. Hyvää yötä.
Rautu.
Hyppy veteen
Hyvä yö siitä tulikin. Sitä ei häirinnyt edes ne kivet, joiden
päällä nukuin. Makuusijan ergonomia oli lähes täydellinen,
nukkuma-asento oli puolittain istuva. Aamun olotilasta päätellen
olen ollut unessa aivan kylliksi - hieno juttu. Pieni miinus oli
itikat, jotka jostain lensivät sisään – pääsivät piikittämään
vasenta rannetta aamupuolella. Nyt on aika lämmintä ja taivaalla
kevyttä utua ja tyyni sää jatkuu. Pienet linnut ovat hiljaa, mutta
järveltä kuuluu kaakkurin karkea ääni ja putouksen matala jyminä
ja lähempää kosken kevyempi suhina.
Menin aluksi alavirranlle heittelemään. Rautuja puljahteli pinnassa
ja yksi pieni erehtyi pyytöönkin. Söin sen ja puuroa. Pilviverho
alkoi rakoilla ja väistyä itään. Tuli melkoisen lämmin ja mietin
jos kävisin uimassa. Seisoin rantakivellä eikä oikein tehnyt mieli
hypätä. Meinasin perua aikeen, jos uisi vasta sitten, kun oikeasti
alkaa alkaa kutista. Mutta hyppäsin kiveltä ilmaan ja lensin pää
edellä veteen. Se oli kylmää. Ja uusi kierros vielä ja kuiville.
Olo on raikas ja aika reipas. Rautu ui tuossa ihan lähellä.
Valkoiset evänreunat, kuljeskeleva uintitapaa - hieno kala.
Loikoilen vielä teltassa ja odottelen, että hiukan ylisuuri
aamiainen alkaisi muuttua voimaksi. Tämä oli hyvä leiri. Tuli
kalaa ja unta ja vähän jo mielikin asettui tänne. Ajatukset kyllä
vähitellen pysähtyy, jos jää paikoilleen. Ei riitä että nukkuu
ja nostelee kaloja, eikä sekään että näkee tältä kiveltä
tämän kauniin tunturimaan. Tekee mieli eteenpäin, silloin
liikahtelen ajatuksetkin, kun samoilee koivikoissa ja soilla, meloo
lampia ja järviä. Ja kun löytää kalapaikan ja innostuu tosissaan
yrittämään, katoaa hetkeksi kaikki muu mitä on. Nyt tuuleskelee
kevyesti - se sopivasti viilentää. Aurinko hehkuu, taivaalla on
vähän pilviä ja suihkarivanoja, kärpäset pörrää ympärillä -
pitää haudata perkkeet seuraavassa leirissä.
Unta ja ruokaa
on tullut, mieli iloinen. Huomaan kuinka sanat alkavat keinahdella,
mieli muuttuu leikkisäksi. Järki saa lepäillä hetkisen ja ihan
vaan nautiskella riimien rikkaudesta.
Toivekuva
Tuikuttelee tuulenkalat
rautukalat ruokaa vailla
Virran suussa vieretysten
hyttysiä havaitsevat
Kivelle käy kalamiesi -
aisti hetken, tavat tiesi
Sitoo siimaansa satimen,
kitukoukun kirvelevän -
saalihia saadaksensa
onneksensa, omaksensa
Tää on totta toivekuva -
illansuussa tapahtuva
Sitä kohti kääntyy keula -
suuntaa suitsii punaneula -
sinne suuntaan liikkuu laine,
Kalalammet koivikossa
Meloin putoukselle, jatkoin jalan. Hyvin tuntui taakka kulkevan,
vaikken ollut viilannut ylimääräisiä grammoja matkasta.
Aikaisempien reissujen perusteella ei ole kovinkaan paljon väliä
sillä onko rinkassa muutama kilo ylimääräistä - sillä on väliä
saako nukutuksi ja että maha toimii. Huonosti nukuttu yö painaa
suuripiirtein telamiinan verran. Nyt perusta on kunnossa ja tämä
näyttää sujuvan. Tulin pienelle lammelle ja jatkoin meloen. Äsken
kuului voimakas taimenen polskahdus ja uudestaankin. Tapaamani
savolaisten joukko vihjasi, että tuossa muutaman kukkulan takana
oleva järvi on isojen taimenten järvi. Taidan jäädäkin sinne
majailemaan. Illalla voisi heittää pienen pintaperhon isolle
kalalle.
Tässä kanootissa on hyvä kirjoitella, koska paarmat ei lennä
keskelle lampea. Kevyt tuuli vie eteenpäin. Rantasipien ääniä
kuulu rannoilta. On mukavaa, lämmintä ja hyvin kaunista. Kiviset
rannat, tunturikoivikot, lumiset tunturiylänteet tuolla. Lämmintä
on kantaa arsenaalia auringon alla. Pian täytyy taas juoda ja ottaa
välillä suuntaa. Rinkka ja kanootti keikkuvat selässä, tunkeudun
ja mutkittelen eteenpäin koivikossa. Ajatukset kuljeskelevat,
hypähtelevät kuin pienet tammukat lammella. Jukeboksissa pyörii
aina jotain uutta -
Hiljaa virtaa pieni puro uomassaan
ja toisinaan se kattoa suomassaan
Tää seutu lepää Luojan huomassa
pitää muistaa käydä juomassa
Periaate
Tuli vastaan kaitainen lampi. Oli tosi kuuma. Menin heti uimaan.
Metsässä oli paljon paarmoja ja kärpäsiä liikkeellä, täällä
lammen keskellä niitä on niukemmin. Voisi olla hyvä siirto, jos
leiriytyisi saareen.
Kun samoilee muhkuraisenssa metsämaassa, kiertelee koivuja ja kiviä,
ei silloin ole mitään muuta mielessä - kaikki mitä minussa on, on
vain tämä askel, eikä ajatukset harhailee missään. Sillä lailla
täällä selviää, kun menee eteenpäin tarkasti - yhtään
hutiaskelta ei oikein kärsi ottaa. Tulee mieleen semmoinen periaate,
että on turvallisempaa kävellä 100 kilometriä kuin juosta yksi.
Kirjoitan sen tähän muistolauseeksi talven varalle. Vielä on
edessä yksi metsäkannas ja sen takana on määrälampi. Päivää
on jäljellä vaikka kuinka paljon. Mukavaa on kuunnellut tässä kun
taimenet loiskahtelevat - uskon että tänään on pyyntionnea.
Toisinaan ei ole mitään muuta mielessä.
Kala kala kala – pikkuinen kala
Kipusin jyrkänlaista rinnettä harjulle, josta avautui näkymä
seuraavalle pikkujärvelle - siinä on seuraava leiripaikka. Helle
yllytti minut uimaan taas. On niin kuuma, että täytyy etsiytyä
varjoihin. Vesi näytti matalalta, ruskeahko kivipohja. Rantavedessä
souteli sormen mittainen taimenenalku - ei juuri välittänyt
minusta, vaikka vierekkäin puuhailtiin. Se pysähtyi välillä,
potkaisi vauhtia ja iski milloin mihinkin. Taimenen lapsi opettelee
iskemään: kaikenlaiset pienehköt kohteet pohjasta pintaan käy:
hajoamisen tähteet, ilmakuplat ja muut, välillä sattuu hollille
oikeaa ruokaakin. Veikeä, sympaattinen, puuhakas kalanalku. Lammella
käy kevyt tuuli. Harvakseen kuuluu kalojen ruokailuääniä. Alkoi
olla vähän nälkä. Heitin kolme heittoa ja ruokakalat oli rannalla
- elämäni helpoin taimensaalis. Toinen on hyvän kokoinen ja toinen
pieni ja isopäinen, mutta siinä on kauniita punaisia pilkkuja.
Mikäpäs siinä.
Kuninkaallinen mesta ja - ateria
Rautu saari: pinta-ala 500 neliömetriä, järvinäköalaa 360 °,
maata peittää vihreä kasvusto - voi kävellä vaikka villasukilla,
vesi miltei uimalämpöistä, puustona vanhoja lahonneita koivuja,
juurillaan nuorempia vesoja. Kauniita kukkia maalla ja rantavedessä,
ympärillä hiljainen erämaa ja tunturikoivikot ja etelässä ylväs
kolmihuippuinen lumilakitunturi ja korkealla vaalean sininen taivas,
hivenen pilviä, tuulenviri tyytymään päin ja aurinko laskemaan
päin. Koivujen sylissä tyyni ja varjoisa teltansija. Kaikki on
hyvin.
Rautusaarella kasvaa kauniita kukkia.
Kun nousin maihin ja vähän heittelin, sain kaksi rautua - eikä
oikein löydy sen parempaa syömäkalaa. Neljättä kalaa en jaksanut
syödä. Jätin sen sammuneen nuotion jälkilämpöön. Näitä
kaloja ei kannata varsinaisesti kypsentää - riittää että niitä
käyttää hetken hiilloksen lähellä, sen verran että sitkeys
suurinpiirtein häviää ja samantien nahka auki ja sisään hienoa
merisuolaa ja syömään. Tuskin kukaan nyrpistäisi nenää.
Kaukaa taas palaan joelle kerran...
Alkukantaista, alkuperäistä, alkuvoimaista.
Minä lähden kalaan
Illan plääni voisi mennä niin, että lastailen kanoottiin kasan
kiviä ja lähden etsiskelemään suuria kaloja pintaperhojen kanssa.
Yhden kiloisen voisin teilata graavikalaksi, enempää en - on liian
lämmintä. Olen uinut tänään varmaan kahdeksan kertaa.
Einettä
Heittelen perhoa auringon siltaan -
saan kirkkaita säteitä olemisen pirtaan
Aurinko hehkuttaa maailman laitaa -
ei tarvitse takkia, lattia paitaa
Soi ilmassa ötökät ja itikat ja paarmat
ja vuorien rinteillä kuohuvat saarnat
Hetkeen en taivaalla länteen en itään -
seisahdan saarelle - niin sitä pitää!
Ja aamulla taivas suo hehkua jälleen -
saa ammentaa einettä elämälleen.
Kalastelin kanootista illasta yöhön. Järvi oli tyyni ja kala söi.
Aloitin pintaperhostelun, mutta en jaksanutkaan innostua siitä.
Meloskelin sitten ja heittelin lusikoita ja taimenia tuli tiuhaan,
pari rautuakin – hyvänkokoisia kaloja. Päästin kaikki takaisin -
alkoi tuntua ettei tuo Cats and Release - kalastus oikein iske.
Ruokakalaa on jo riittämiin ja se graavikalakin on jo minigripissä
niin antaa loppujen uida rauhassa - ei oikein tunnu hyvältä, kun
verta vuotava taimen lähtee käsistäni takaisin uimaan, tai kallion
päänsä lyönyt rautu jää uimaan rinkiä rantaveteen ennen kuin
taju kirkastuu ja suunta löytyy. Nämä ovat arvokaloja - ei näillä
saa leikkiä. Silti tekee mieli heitellä.
Minä lähden kalaan.
Voisin tästä jo meloa takaisin Rautusaaren teenkeittoon ja
nukkumaan. Herättyäni voisin jatkaa matkaa kohti vanhoja tuttuja
leiripaikkoja. Tämä yö on hiljainen ja kaunis. Taivas on pilvetön
mutta silti on aika lämmintä - onkohan keli vaihtumassa kosteampaa
ilmanalaan? Istuin kauan hiljaa. Yö on alkanut jo vaaleeta.
Pohjoisrannalla leijailee usvaa, taivaalla hienoja sävyjä,
pohjoisen taivas näyttää vähän kylmältä. Mietiskelin retken
seuraavia etappeja ja kokonaisuutta ja mietin, jos menisi seuraavaksi
sinne missä on isoja kaloja. Voisin pyytää niitä kaksi - kolme
päivää. Laittaisin saaliin jäihin ja lähtisin sitten
hillastamaan. Voisin saada viisi kiloa graavikalaa mukaan.
Valonsäteitä
En taida olla täällä niin kauaa kuin alunperin ajattelin.
Ajatukset vähän risteilee, eivät ihan asetu tänne. Kaipaan muita
ihmisiä, yhteyttä. Elämän merkityksellisyyttä luo toki sekin,
minkä verran tästä kaikesta voi nauttia mutta erittäin vahvasti
se ankkuroitu siihen, kuinka paljon voi olla toisille avuksi ja
iloksi. Minusta tuntuu, että me ollaan täällä toisiamme varten.
Haluaisin ankkuroida elämäni sellaisiin arvoihin, jotka on
avautuneet minulle. Avautuneet niin että on tullut katsoneeksi
elämää silmiin käsi sydämellä. Sellaisessa mielenmaisemassa on
hyvin vähän tilaa ylpeydellä. Siinä on kasvutilaa nöyryydelle.
Vuoren huipulle osuu nousevan auringonsäteet – minäkin haluaisin
heijastaa valoa. On somaa ajatella suuria ja kauniita mutta ei aivan
tyhjänpäiväistä kuitenkaan. Ajatuksista kuitenkin syntyy tekoja
ja tekojen tulos on tämä maailma – kyllä on ihan paikallaan
hautoa hyviä ajatuksia, jonain päivänä joku niistä voi kuoriutua
ja nousta lentoon. Ilman johtotähteä kuljetaan vähän sinne ja
tänne. Onkohan niin että he jotka puhuvat parhaiten hienoista
periaatteista, puhuvat siksi että ovat huomanneet kuinka vaikeaa
niitä on saavuttaa. Ja se jonka sydän rakastaa ihan vaan
vaistopohjalta, ei puhu periaatteista. Ei tarvi puhua, koska homma
pelittää?
Jos levähtelisi
Heräsin viiden tunnin jälkeen ja torkuin vielä pari tuntia.
Olisipa kitara mukana! Soittelisin menemään. Olisin alkanut jo
teltassa soittelemaan, kun heräsin mutta kun ei ole niin lauleskelin
vähän - sitä laulua missä lapset kävelee siltaa pitkin.
Kitaransointi kyllä antaisi nyt laululle hyvän taustan ja
sävytyksen. Se kantaisi laulua kuin virta venettä.
Aamu oli niin kuuma että uin heti aluksi. Sitten tein
perushöystöpuuron sipulisävytyksellä ja ahmin sen. Ja vielä
kaksi taimenenpäätä. Sitten tuli taas kuuma ja uin. Ihanaa on
järven vilvoittava vesi helteissä säässä. Tuuli on kaakosta,
jatkuva ja aika tasainen - kohtuullisen reipas tuuli jo. Tunturin
päälle on alkanut kertyä tummia pilviä. Helikopterit lentelee.
Jos nyt levähtelisi vain, antaisi ruuan sulaa ja päivän paahteen
mennä ohi ennen kuin ryhtyy mihinkään – tuolla kyllä hyytyy jos
tuonne lähtee vaeltamaan nyt. Nostin veneen ja aukkopeitteen puitten
varaan varjostamaan tätä asumusta. Varmaan tämä helle vielä
purkautuu ja tulee kunnon myräkkä. Nyt on parempi vain olla
varjossa – yöllä on paljon parempi kulkea.
Savua ilman tulta
Meni sopivasti pilveen ja vähän viileni. Kohta on inkkaritee
valmista ja graavitaimenta saa taas kasata hapankorpun päälle ison
kasan. En ole ollut täällä kuin pari päivää ja alan kaivata jo
ihmisten ilmoille - taidan käännellä keulan alavirtaan jo selvästi
etuajassa. Se nyt vielä hiukan kiinnostaa, jos vetäisi
kiintiötaimenet kuiville, hakisi lunta ja kikkailisi hyvän
graavitaimenpotin kotiin: retkipatja ämpäriin ja lunta ja
graavifileet sinne minigripeissä. Niin se toimii.
Mutta ei tässä ole sellaista liekkiä kuin kaksi - kolme vuotta
sitten. Kaukopartioreissut on koettu – mutta tuuli on kääntynyt.
Kaipaan uusia avauksia - sellaisia joista sydän syttyy. Kotka lentää
vuorenrinteellä, löytää termiikin ja kohoaa korkealle, saa voiman
tuulesta, näkee maan ja saaliin – liitää, syöksyy, nappaa
kiinni kynsillään ja tappaa. Syö saaliin ja kohta taas kohoaa
vasten taivasta. Minä olen täällä etsimässä termiikkiä. Ei
oikein löydy.
Siemailtuani kylliksi menneen maailman haikeutta, luopumisen ja irti
päästämisen vaikeutta sekä nostalgiajuomaa - inkkariteetä,
muhkean graavitaimenerän hapankorppuineen ja vielä uituani järven
rakkaudessa, huomasin mielen hiukan keventyneen. Nytpä voisinkin
purkaa leirin, meloa lammen poikki, kulkea metsän taakse sinne mistä
kosken pauhu kantautuu.
Nuotio kärähtää
Metsien puistoista etsien luistoa,
kulkua kitkalleen
Vertyvi muistoista, Sartojen suistoista
vieteri vitkalleen
Juurella koivun on jälkiä roihun
jo vavassa värähtää
Muistojen mutkassa, taampana tutkassa
nuotio kärähtää
Haihtuvat hetkiset, rientävät retkiset
vuosien virtaan jää
Riitteiset riimit ja pienoisen piirit
saa sormia lämmittää
Patinan parkki ei maistu kuin karkki -
se suolaksi jalostuu
Siitä saa evästä retkillä revästä
luuni ja suuri suu
Kohti kalavirtoja
Tuuli on mennyt ja erämaahan laskeutuu kuulas, hiljainen yö. Kun
lähdin edellisestä leiristä, meloin lammen poikki ja taivalsin
sitten tovin ylös ja alas matalien harjanteiden poikki
helppokulkuisessa koivikkossa. Alangoissa oli muutama suonsuikale
ylikäveltävänä - sukat vähän kastui.
Olin tähystellyt tarkan suunnan, jota kulkien joenrantaan olisi
mahdollisimman lyhyt matka. Tällä kertaa kompassia ei tarvinnut
vilkuilla, koska määräsuunnassa kohosi hyvin erottuva
tunturinharjanne. Puolentoista kilometrin patikointi sujui aivan
hyvin ja tällä kertaa navigointi natsasi harvinaisen hyvin - suunta
sortui vain 50 metriä oikealle. Tämä täytyy kirjoittaa, koska
aina ei homma ole hoitunut yhtä hyvin - joskus ei sinne päinkään.
Harjoitus tosin oli hyvin helppo.
Vuoren rinteellä, vetten päällä -
liikkuu Henki ja kulkee tie.
Vaelluskengät, kahluukengät ja sandaalit.
Oli mukava saapua tutun joen rantaan. Siitä on kolme vuotta, kun
meloin tästä ylävirtaan, suuntana joen alkulähteet. Nyt kaikki
sujuu rutiinilla - tiedän mitä on vastassa. Joen vesi oli aika
alhaalla ja niin lämmintä, että siinä saattoi aika kauan
kahlailla avojaloin. Meloin pari kilometriä ylävirtaan ja se kävi
työstä. Mukavaa on ajatella seuraava taipaletta – saan meloa
alavirtaan.
Suvannon vesi oli aivan läpinäkyvää. Ötököitä lenteli paljon
veden päällä ja muutamat taimenet kiertelivät syömätouhuissa.
Hienon näköinen on hiekkapohjainen virta, veden muotoilema
muodostelma. Matalassa köli piirsi viirua pohjahiekkaan. Lähestyin
Hirvikoskea äänettömästi lipuen tutkaillen samalla olisiko kalaa
kuten ennen. Komean kokoinen taimenen näyttäytyi pinnassa mutta
sitten tuli yllätys.
Koskella oli kolme kalastajaa; kaksi isoa miestä ja yksi pieni.
Poika leikki kosken kivillä. Siitä on melkein kolmekymmentä
vuotta, kun olin lapsi ja kääntelin koskessa kiviä ja jahtasin
salakoita. Tämä kaikki tuntuu sielussa asti - jos osaisi paremmin
itkeä niin tässä nyt olisi sen paikka. Annoin kanootin lipua
hiljaa pitkin sivuvirtaa ja meni tovi ennen kuin he huomasivat minut.
Nostettiin käsiä. Meloin hitaasti koskelle, etten häiritsisi
heidän pyyntiään. Nousin kiville.
Sanottiin haluhalu ja juteltiin lyhyesti. Kertoivat että virrassa
uiskentelee hienoja rautuja. Seurueeseen liittyi vielä kaksi miestä
lisää. Siistejä miehiä olivat nämä, siloposkisia kuten muutkin
ruotsalaismiehet. Kenelläkään ei ollut omatekoisia kenkiä. Pian
he lähtivät ylävirralle leiriin ja sain jäädä yksin tämän
paikan herraksi. Viimeksi kun samosin näitä kairon, en nähnyt
ketään kuuteen päivään. Erämaakokemus katkeaa, kun vastaan
tulee muita. Retriittiefektistä tulee sitä voimakkaampi, mitä
vähemmän näkee muita ja mitä karummat kelit on ja mitä lähempänä
käy voimiensa äärilaitaa.
Hirvikoskella oli porukkaa.
Hyvä rautu
Meloin Hirvisaaren ja leiriydyin samaan paikkaan kuin viimeksi ja
päätin kokeilla pyyntionnea. Hiippailin virralle ja viskasin
Räsäsen veteen. Uittelin ja herkistelin vieheen liikettä minkä
taisin mutta hiljaista oli. Hehkuva iltapäivä, paljon valoa, vesi
liiankin lämmintä, mietiskelin. Sitten tärppäsi. Kampesin reissun
suurimman taimenen kuiville. Tärppejä tuli lisää ja saalista
kertyi - sain oikein hienon kimpun kaloja: taimenen ja kolme rautua,
joista viimeinen alkoi olla jo ihan ison puoleinen. Kalojen
maihinvetopaikka oli aika epäsuotuinen: jyrkkä rinne laski suoraan
veteen ja kun haavia ei ollut mukana, täytyi kala uittaa vauhdilla
maihin ja lennättää muutama metri ylämäkeen. Ne tietysti
irtosivat koukusta ja pomppivat uhkaavasti vettä kohti - onneksi
sain jokaisen kiinni ja haarakeppiin. Kanniskelin puistikosta vielä
polttopuita kanoottiin ja soutelin leiriin ruokaa laittamaan.
Hiillostin kalat. Rautu oli niin iso, ettei muuta tarvinnut
syödäkkään. Nyt on kolme vonkaletta reservissä nälkää
odottamassa.
Paiste katosi jo tuntureita, hyttyset hyrisee ympärillä, on ihan
tyyntä, yö on kuulas ja rajaseudulla päin näkyy pilviä - kylmiä
sävyjä taivaalla. Virtaa on vielä kohtalaisesti - nyt voisi mennä
yrittämään. Jos saisi perholla yhden kunnon taimenen – esim.
puolimetriä puhki - se voisi olla realistinen toive. Siinä olisi
graavikala.
Nyt on Ruokaa.
Se joka irti pääs
Hiiliraudun voimalla lähdin matkaan. Meloin koskelle. Kävelin
kuivahkoa uomaa ylävirralle päin miettien löytyisikö koskesta
syvempi lammikko, jossa asustaa komea taimenen vonkale. Kohta löysin
kapeikon - vesi syöksyi kuohuen kallioiden välistä alas pieneen
poteroon. Siihen sileään kohtaan uitin perhon ja taimen ampui
kiinni. Ei ollut aivan graaviluokkaa tämä. Harvemmin tulee
laskettua takaisin näin isoa kalaa mutta nyt se sai mennä.
Kahlailin kirkkaassa vedessä alavirtaan, koski leveni matalaksi
virraksi ja laskeutui sitten tummaan poikkinivaan.
Aurinko oli laskenut, hämärsi sopivasti, yöstä oli tullut lämmin
ja kaikki oli mallillaan. Laskin streamerin matalan nivan laitaan.
Siimassa kumahti. Tunsin kädessä ison kalan vahvat potkut. Mittelö
katkesi heti alkuunsa - kala tempoi siiman poikki muutamalla
riuhtaisulla. Sinne meni perho, painot ja koko peruke. Eipä ole
koskaan ennen heittosiiman päätylenkki katkennut. Harmitti ihan
vähän. Päässä alkoi soida "...susta tuli se, josta lauluja
tehdään, se joka irti pääs."
Tein uuden perukkeen ja löysin rasiasta punamustan streamerin. Aivan
pian siihen nappasi taimen ja kohta toinen ja taas ja taas ja taas...
Kolkkasin kaksi sopivankokoista graavisuolausta varten, kaikki muut
saivat mennä. Aamupuolella kahlailin leirin tuntumassa ja mietin
irtoisikohan se suuri sillä vanhalla konstilla – suurella
usvastreamerilla? Jostain syystä hyräilin mennesäni laulua ”kolme
yötä jouluun on..”
Se kala ja se hymy
Se vanha konsti. Silloin oli aamuyö ja korret kuurassa ja
jokivarresta leiriin käveli onnellinen mies. Oli saanut kahenkilon
taimenen. Homma oli meinannut epäonnistua. Kala oli ottanut aamuyön
sumun seasta suureen vaaleaan streameriin. Me muut yritettiin
lämmitellä nuotiolla mutta yksi oli päättänyt kahlailla aamuun
saakka – jäisestä kelistä huolimatta. Sitten se suuri taimen oli
tarttunut koukkuun ja tietysti pelästynyt ja alkanut potkia
vimmatusti. Vapa oli kyllä kumartanut mutta kela oli jumissa - se
oli jäätynyt - ei pyörinyt. Kuitenkin se kala oli nyt kuivilla. Ja
hymy oli leveä.
Kala on kuivilla.
Tuota yötä muistellen avasin perhokotelon ja valitsin sieltä
suuren sumunvalkean perhon. Heitin sen kosken loppuun ja kala jysähti
kiinni – oho! Vauhdikas uimari, vahvapotkuinen. Puolimetrinen. Ja
kohta toinen. Mutta minulla oli jo graavikalat haarakepissä. Annoin
isojen mennä. Toivottavasti eivät vaurioituneet, kun kiskoin ne
hietikolle. En muista saaneeni milloinkaan sellaista määrää
taimenia noin vain. Kaloja tuli niin monta ja niin helposti, että
pyyntihinku alkoi jo hiipua. Mietin että jos en lähtisikään
huomenna tunturiin, vaan meloisin jo poispäin - alkaa hillasuot jo
vetää puoleensa.
Arvokas kala
Joki vain virtailee
Koko aamun tähän saareen on paistanut aurinko kuumasti ja äsken
yksi pilvi lipui hetkeksi sen eteen. Tuntui mukavan viileältä vähän
aikaa. Ylikuumenemista täytyy jarrutella kastelemalla pipo vähän
väliä läpimäräksi. Vaihdoin mustan graft paidan tämmöiseen
vaaleaan vakosametin näköiseen fleeceen. Tähän kun välillä
vettä pärskyttelee niin on aivan hyvä olla. Tämä löytyi
kirppikseltä, on kyllä hyvä paita.
Unta taisi tulla viisi-kuusi tuntia, mutta se vaikuttaisi kuitenkin
riittävältä. Ehkä sitä olisi riittänyt kauemminkin, mutta yö
lipsahti aamuksi tuolla koskella. Aurinko oli jo noussut, kun
nukahdin. Kohta matka jatkuu alavirtaan. Onneksi ei ole vastatuulta.
Voisin mennä tänään vaikka jokisuuhun saakka, jos potkua riittää
ja jatkaa matkaa pitkin Fjorjauren selkää. Mutta sen enempää ei
kannata ajatellakkaan näin lyhyen unen päälle.
Tämä leiripaikka on hyvin kaunis. Virran takana rinteet nousevat
lumisiin korkeuksiin saakka. Suvanto on kirkas, pohja näkyy
kaikkialla, hiekkaa ja soraa, jokunen tulvan tuoma kivi nousee
vedestä. Tässä maisemassa ei ole ihmisen jälkiä - ehkä niitä
löytyy jos sahataan vanha tunturikoivu poikki. Joku taitava
analyytikko voisi havaita kasvunopeuden hieman kiihtyneen. Ehkä nämä
puut saavat muutaman metrin ja taimenet muutaman tuuman lisämittaa,
kun öljy poltellaan vauhdikkaasti loppuun. Samalla rautujen elialue
pienenee - nousee joitakin korkeuskäyriä ylemmäs. Mutta vaikka
mitä ihmiskunta touhuaisikin, tämä maisema ei juuri ilmettään
muuta. Vaikka suuret päälliköt ampuisivat ritsoillaan kaupungit
tuusannuuskaksi, täällä tämä joki vain kaikessa rauhassa
virtailisi ja taimenet kaikessa rauhassa loikisivat ja hyttyset
lentäisivät - poutapilvet kulkisivat. On hieno homma, että on
olemassa näitä Luojan reservaatteja. Roskanpolttonuotio on
sopivasti hiiltynyt - sangossa on graavitaimenten päät ja
selkärangat - hiillostan ne matkaevääksi. Tämä helle jatkuu
vaan. Ja soilla hillat kypsyvät nopeasti ja menevät pian yli.
Strategiaplääni voisi mennä niin, että autolle päästyäni
ajelen jonkun vuoren pohjoissyrjälle ja kiipeän lähimmälle
lumilaikulle ja kannan rinkallisen lunta alas. Saan puolitoista
kylmälaukullista kerralla ja se riittää. Sitten etsiydyn sinne
missä soilla on paljon hillaa, laittaudun leiriin jonnekkin viileään
korpeen ja jos vain mahdollista, kalaisan puron varteen. Nukun ja
torkun varjoissa päivän ja läpi öiden keräilen hilloja.
Down by The River
Lähdin leiristä alavirtaan. Vesi oli niin matalaa, että ajattelin
kokoajan että kohta tämä jää kiinni. Sitten virta syveni.
Mukavaa oli melaa heilutella, katsella kaikkea kauneutta ja
nautiskella myötävirran viennistä. Ja näin kun hyvänlainen
taimen uiskenteli hietikon päällä ylävirtaan. Pitkästä aikaa
laulattikin oikein. Ja annoin mennä koko kaistan leveydeltä:
Nousevan
taimenen joki
On virta kuulu kalainen
joki nousevan taimenen
On naarminut mun uistimein
kita nousevan taimenen
Se kulkee suota suonien
joki nousevan taimenen
ja kuohuu luona vuorien
joki nousevan taimenen
Ja vaikka minne kulkisin
joelta nousevan taimenen
niin aina kutsuu takaisin
joki nousevan taimenen
On mukavaa, on mukavaa
joki nousevan taimenen
On mukavaa, vaikka tukalaa
joki nousevan taimenen
Niin kaunis on hiljaisuus
Matkanteko on tänään sujunut hyvin. Välillä on vastatuuli hieman
jarraillut. Mieltä on pitänyt virkeänä mm. ohilipuvat taimenet.
Yksi hyvän kokoluokan yksilö makasi pohjassa kyljellään. Vaikutti
siltä että vesihome oli tappanut hienon kalan. Ehkä taustalla on
catc and relase episodi?
Välillä huilailin pikkutovin ja katselin veneen vieressä
kuljeskelevaa rautua, jotakin se noukki sieltä hiekkapohjan
pinnalta. Hiekkasärkillä näkyi hirvien ja kettujen jälkiä ja
yllättäen muutamassa paikassa myös tuoreita saappaanjälkiä.
Saavuin Rastsrömin luo. Kannoin arsenaalin pikkukosken ohi.
Välisuvannon jälkeen kuljetin kaluston Stormstörim ohi ja
vilkaisin ohimennen legendaarista myrskynotskia. Noin viisi vuotta
sitten oltiin tässä. Sinä yönä Pohjoinen pauhasi, miltei ärjyi,
taivas tummeni ja vesi lensi. Jäntevä koivikko heilui kuin heinikko
vahvassa tuulessa ja pojat vain kalastivat. Tehtiin silloin tähän
kiven taakse iso kokko, jonka vieressä näki ja tarkeni siinä
kelissä. Meitä oli neljä väsynyttä kalastajaa. Saimme ruuan
lämmitettyä roihun lämmössä ja lähdimme. Olimme liikkeellä
jalan ja edessä olisi vielä tuntikausien taivallus yli märkien
kivikoiden, heinikoiden, soiden ja koivumetsien - sitten olisimme
leirissä ja pääsisimme nukkumaan. Kyllä meitä sitten nukutti.
Uni ei meinannut katketa vaikka myrsky oli repiä kodan päältämme.
Nyt on helteisen päivän iltapäivä - tyyntä ja meloskelen
kanootilla vielä saman taipaleen kuin sinä aamuyönä
taivallettiin. Kyllä on mukava heilutella melaa ja antaa virran
kantaa ja kuljettaa.
Istuskelen rantakivellä alkasussani. Kyllä oli virkistävää,
mukavaa ja ihanaa sukeltaa järveen, kun alla oli aika helteinen
matka. Ilta-aurinko lämmittää mukavasti, eikä tässä ole
hyttysiä eikä paarmoja. Tuntuu että sielu ja ruumis on kasassa,
samassa paketissa - mieli ei vaeltelee sinne ja tänne - tuntuu aivan
hyvältä. Suurenkiven suvannolla nousin keskeltä suvantoa
kohoavalle suurelle kivelle, ympärillä oli vettä metrittäin ja
pohjalla vihreää vesiheinää. Kohta näin taimenen - isoin tähän
mennessä. Nyt voisi kyllä syödä graavikalat pois ja pyytää
kosken alta lisää ja ehkä sitten jatkaa vielä järveä pitkin
autolle päin - näyttää tulevan tyyni yö - on turvallinen tuo
järvitaival. Tuulella sinne ei auta mennä.
Lähdin matkaan auringon laskiessa. Oli tyyntä. Rajaseudun vuorille
on noussut sinertäviä pilviä. Matkalla vastaan uiskenteli pari
rautuporukkaa, evät pintaa viistäen. Yhtään niistä en saanut
kyytiin. Meinasin jäädä yöksi kesken taipaleen – kävin jo
katselemassa metsiköstä teltansijaakin - mutta jos vielä aamuua
asti jaksaisi meloa, pääsisi autolle. Yritän.
Istun ison kiven päällä - on yö. Vasemmalla ja oikealla
sinertävä, autereinen laaja järvenselkä, takana vuoret ja
tunturi, yö on tyyni, vain vaimeaa sametinpehmeää aaltoa
vedenpinnalla. Louhikosta kuuluu hieman huolestuneen linnun ääniä
- rantasipi on rantojen perussävel kotijoelta tunturivesien
alkulähteille saakka. Jossakin kaukana liikkuu moottorivene - joku
muukin on huomannut, ettei näin kauniita öitä kannata tuhlata
nukkuen. Riekko nauraa. Melankolinen yölinnun ääni kuuluu silloin
tällöin.
Olen lähtenyt liikkeelle kaukaa ja kulkenut sitkeästi ja vieläkin
kuljen - en ole milloinkaan melonut tällaista taivalta yhtäkyytiä.
Tuntuu että kevyesti hillostetut jalokalat ja graavifileet –
niistä saa paljon melontavoimaa. Eikä se ole ihme – nehän
tappelevat niin villisti siiman päässä. Täytyy järjestellä
rasvaisia kaloja ruokapöytään kotonakin. Vielä on tunti melontaa
jäljellä, voisin ajella kylästä vähän sivummalle ja laittautua
yöpuulle. Tämä maisema on kyllä hieno, se on vaikuttava - avara
joka suuntaan. On aivan eri fiilis katsoa tätä, kuin katsella
joella molemminpuolin olevia pusikkoisia rantoja. Kyllä sillä
varmasti on merkitystä, mitä kodin ikkunan takana on. Nyt se
moottorivene sammui - niin kaunis on hiljaisuus.
Oireyhtymä nimeltä Flow
Flow mikä Flow. Kuluneen vuorokauden tahti on ollut tappava, vaikkei
se varsinaisesti ole tehnyt heikkoa. Ehkä juuri siksi pitäisi olla
jo hiukan huolissaan itsestään. Saavuttuani aamuyöllä pitkän
melontasavotan päätteeksi autolle, lastasin kamppeet kyytiin ja
lähdin etsimään lunta. Ajelin parisen kymmentä kilometriä
röpelöistä erämaatietä, kunnes huomasin pohjoisrinteellä
lumilaikun. Kaksi kylmälaukullista lunta täyteen (20 minuuttia, vai
pitäisköhän sanoa minsaa.) Tuli tehokkaantuntuinen kate työlle.
Sitten kumosin yhden Batteryn. (se on mainio tuote valvomista
vaativiin erikoistilanteisiin.) Sain poweria niin paljon, että
jaksoin ajaa reilut 200 kilometriä tänne missä hillastajien autoja
näkyy levikkeillä. Bongasin kartalta Kangaslammen syrjäteiden
päästä. Paikka ei ole ihan täydellinen, mutta kyllä tämä
riittää. Täällä pysyy kamat paikoillaan ja saa hyvin nukuttua.
Nyt onkin luontevaa keinauttaa rytmi nurinperin - poimia yöt ja
huilata päivät. Nyt on kitarakin käden ulottuvilla. Olen
ylikierrostilassa - tuo valo virittää aivot surraamaan vähän
liian kovaa.
Kitara on taas tuossa
Heräsin jostakin kaukaa. Virta oli poikki nelisen tuntia, kunnes
aurinko kierähti paistamaan mäntyjen välistä suoraan tähän
notkoon. Pisaroita tipahteli kattoon harvakseen. Nälkä oli yltynyt
kovaksi, vaikka neljä tuntia sitten söin kattilallisen pastaa.
Pitää saada oikeaa ruokaa. Nyt voisi olla hyvä hetki saalistaa
ahvenia. Ne söivät hyvin tällaisina iltoina täsmälleen
auringonlaskuun asti. Syöntipulssi meni niin, että puolenpäivän
ympärys oli ahventen aikaa ja iltapäivän puolella siimaan
kolahteli haukia. Ja vielä illan suussa oli ahventen syöntivuoro.
Ja sitten vielä lyhkänen haukien syöntihetki - aurinko oli silloin
jo kadonnut, mutta vielä ei ollut aivan yö. Mutta unen
lyhykäisyydestä huolimatta olo on aika virkeä. Jos vielä
minitirsat saisi lipastettua ennen raivoisaa rämejahtia.
Avasin kitaralaukun ja istuin männyn juureen. ”Mun sydämeni tänne
jää” lähti aluksi. Pehmeä ja rento lento löytyi heti. Se on
hieno laulu, syvällinen, kauneutta, herkkyyttä ja melankoliaa.
Valoakin. On se kaunis.
Sitten lähti Nousevan taimenen joki Ja yölinnun laulu. Ääni oli
rentoutunut ja resonanssi lähti syvältä. Oli kyllä mukava soittaa
ja laulaa pitkästä aikaa. Kyllä huomaa, että täällä on
peräkamareita myöten rentoutunut. Matalat äänet resonoivat
mureasti, tulkinta on pehmeä, joustava ja ilmava. Laululle on laaja
tila - se syttyy, nousee ilmaan ja lentää. Taikka lentelee. Muutama
päivä sopivilla höystöillä tuntuu tekevän ihmeitä. Mukavaa
tämä on. Mainiota! Kiitos!
Pitäisi saada kalaa
Tämä paikka on oikeastaan aika mainio - kävin kalassa ja lampi
näytti kyllä lupaavalta. Orientoituiduin jo fileoimaan kasaan
pulleita ahvenia. Meloskelin ja heittelin mutten saanut saalista.
Vesi oli kirkasta, ulpukoita reunoilla, männyt ympärillä. Tuolla
puolen se perinteinen kauhtunut junavaunu - jonkun Jorman onnela.
Menin tutkimaan sitä. Nuotion pohjalla näkyi viime syksyn lehtiä -
vieressä kaksi kevytsoraharkkoa ja kakkoskutonen penkkinä. Puussa
pannu ja kaksi halsteria.
Joku kala siellä ui - huomasin lammen keskellä, tuulen ja tyynen
rajassa kevyen pintakäynnin - taitaa olla siikoja. Aurinko paahtoi,
niinpä kuoriuduin ja kävin uimassa lenkin - siitä sai mukavaa
fiilistä melkein puoleksi tunniksi. Löysin lammen laidalta
suonsuikaleen ja hillaa näyttäisi tulevan paljon - alkaa pulssi
taas kiihtyä.
Aamuöisellä lumenhakuretkellä törmäsin tunturissa räkkään. Se
on kamalaa - itikat hyökkäävät joka suunnasta. Tänne ajellessa
mietiskelin, kuinkakohan mahdan selviytyä suoalueen itkikkapilvien
keskellä. Arvelin etten selviä välttämättä kovin hyvin. Pitää
varmaan juodakkin itikkaverkon läpi niinkuin joskus. Mutta tämä
leirikangas vaikuttaa turvasaarekkeenlta muuten niin soisella
seudulla. Tässä on itikkaa, kärpästä ja paarmaa lähinnä
mausteeksi vain. Sudenkorentokin kävi tuossa tutkimassa
minigrippejä. Nyt alkaa mäkärät lentää. Paljonkohan niitä on
illalla?
Rämeellä ei hillat kasva
Perusasiat
on kunnossa, riimimylly käynnistyy itestään, mitähän siellä nyt
on tarjolla?
Ihmiset ahtautuu kaupunkeihin,
pieniin bokseihin, kerrostaloihin,
katujen vilinään,
eurojen kilinään...
Täytyy ostaa ja tiedostaa,
ehostaa, tehostaa ja panostaa
Mennä pintaa timmissä,
sliipatussa trimmissä
ollaksensa jotakin -
on se siinä sotakin
Täällä metsät huminoi
ja sääsket karkeloi,
varpumatto vihreänä maata parketoi
Suolta saa taas lakkaa
Ei täällä rytmi sakkaa,
Paarma puree eestä, takkaa -
käsi heiluu - hakkaa
Ei tarvi täällä suojaa
sen itsetunnon suomaa,
jonka arvon teot takiloi
Käy polku Herran huomaan,
luo lammen ja luo suomaan,
kun saapas sammalia patikoi
Luona heinähetteen
taas veistän värssyn retteen
ja mielen laitamaita haravoin
Mun silmiin valo paistaa -
on aika vaihtaa kaistaa
Niin kääntyy mielin kielin saranoin.
Hän istuu mättään päässä
ei mikään ole jäässä
ja saman priimaa siimaa sivelee
Sen ratoksena ruotii
ja kerman päältä kuorii -
se kaikki häntä hetken hivelee
Ryömin ulos rankisesta. Touhuvoimaa tuntui olevan kohtuullisesti,
joten vaihe silimään. Ripeästi pakkasin rinkkaan juomavettä ja
retkieinettä. Pitäisi saada kaloja, kun nytkötti vähän hakee
paikkaansa minussa. Söin sitä puoli purkillista, että riittäisi
voimaa marjastaa. Lähtiessä huomasin, että viihdevälineistö
meinaa unohtua - palasin hakemaan vihkon ja virvelin. On
mielenkiintoista lähteä tutkimaan aluetta, kun tämä ei ole vanha
tuttu apaja. Reippaasti avosilmiin suolta suolle aion mennä.
Jotenkin tämä improvisaatiopohjainen retkistrategia on kyllä hyvä.
Ajatukset ja ideat saavat virtailla ja tilanne kehittyä tilanteen
mukaan. Aina jokin juttu vetää - paitsi siellä Rautusaarella
jotenkin fiilis sakkasi. Ja syy oli pitkälti siinä, että olin
saanut kaiken liian helpolla. Silloin sitä turhautuu ja masentuu,
jos ei ole uhkaa päällä.
No niin. Nyt on neljä tuntia tilillä tiedustelutoimintaa - alku oli
lupaava, kun suon kulmalta irtosi nopeasti monta kourallista hillaa.
Sitten kävellä lompsuttelin pitkin heinäsoita muutaman kilometrin.
Ei yhtään hillaa. Hillasoita ei siis täällä ole - on pieniä
hillapaikkoja. Ja koska iso osa ajasta näyttää tärväytyvän
tiedusteluun, muutan strategiaa. Kerään myös raaàt ja kokeilen
eka kertaa valokypsytystyyliä. Täytyisi saada saalista, ettei
masennus valtaa alaa. Juurihan kirjoitin jotain aivan muuta, että
uhka virittää ja nyt jo alkuloidun, kun en saa sitä sankollista ja
kahta hetkessä. Yö kääntyy jo valoa päin. Yritän olla reipas ja
mennä kiertelemään vielä tämän kangaslammen ympärillä olevia
minisoita. Vähän lasahti fiilis, kun en löytänyt melkein mitään.
Mansikkahilloa
Mä kitaralle annan kyytiä
mä kitaralle annan teltassa kyytiä
En saanut suolta mä saalista,
se fiilistäni haalistaa -
saan kaiken sille kostaa!
Ja kun syksy on - minä onneton
saan mansikkahilloa ostaa
Mä kitaralle annan kyytiä
mä kitaralle annan teltassa kyytiä -
Ja kun syksy on - minä onneton
saan mansikkahilloa ostaa
Valkeita perhosia
Iskin yöllä viestiä kanaville ja pääsen pian ihmisten seuraan ja
olen siitä onnellinen. Toivo ankkuroituu nyt siihen, että tuohon
Murjekin kylään saapuu tänään sukulaisia ja läheisiä. Lähden
sinne leiriin, laitan telttasaunan pystyyn, sitten hillastetaan ja
kalastetaan porukalla.
Kun palasin leiriin, niin täällä oli meneillään varsinainen
yöperhojen perhekerho. Niitä näkyi puissa ja telttakankaassa ja
kanootissa varsinkin. Kun potkaisin keulapuuta, kanootista nousi
ilmaan sata valkeaa perhosta. En potkaissut hätistelläkseni, vaan
minua kiinnosti millainen visuaalinen efekti syntyy, kun sinisestä
kanoottista nousee ilmaan perhosparvi. Hienolta näytti vaaleiden
siipien lepatus himmeän vihreässä metsän yössä. Mutta eniten
perhosia oli mun hanskoissa - aivan vierekkäin monta kymmentä ja
kanootin melan käsikahvoissa. Hanskoissa oli paljon taimenen rasvaa.
Hauskaa että se kiinnosti perhosia niin paljon.
On hämärää ja hillasuota yksin astelen
ja vakavana mietiskelee mieli
On halla soita hoitanut, on niittojälkiä -
tässä ei oo mitään järkiä
Ja silti suolta suolle meen ja tilin tyhjän teen
aina uudelleen ja uudelleen
Jos olisi vain
Ajelin kaivosmiesten kaupunkiin ja menin sinne missä he syövät.
Työn näköisiä miehiä - suurin osa porukasta puhui reippaasti
ruotsia, mutta muutamat hiljaiset miehet tuumivat välillä jotain
harvakseltaan suomeksi.
Olen viipottanut koko päivän menemään. Etsinyt ensin hilloja
niitä löytämättä. Ja sitten illansuussa ystävällinen
ruotsalaisnainen kertoi, että viikko sitten tästä ujelsi yli
myrsky, kaatoi paljon puita ja repi hillan kukat palasiksi. Kun sen
kuulin niin luovutin. Ja kun hän vielä opasti, että ison joen
varresta löydät hienon leiripaikan kaloineen, suuntasin keulan
vähitellen pois lampiseudulta. Ja todella - kyllä tässä on
erilailla avaruutta mitä siellä metsälampien luona. Tämä paikka
on ihan ok, muttei mikään säkenöivän hieno kuitenkaan. Edessä
on patoallas, oikealla kaarisilta ja vasemmalla betonipato. Ja
turbiinit humisee. Tässä on ihmiskuntaa riittävän lähellä, jos
joku hätää iskee. Jonkun hauenkin tästä voisi saada. Tämä
voisi olla viimein se paikka, jossa viipotus laantuu ja en ala
repimään teltta kiiloja kuntasta heti kun olen vähän levännyt.
Voisi yrittää vain olla olemassa tekemättä juuri mitään, jopa
yhtään mitään. Se on vaikeaa.
Mutta illalla saapuu nippu kavereita tuohon varttitunnin ajomatkan
päähän - sitähän tässä on herkistynyt välillä kaipailemaan.
Tämä leiri on sopivasti villin ja urbaanin rajapinnassa. Kuuluu kun
jossain sora ropisee lokasuojiiin. Ihmiset on lähellä, mutta kukaan
ei varmaan huomaa tätä leiriä, eikä eksyt tähän paikkaan.
Ympärillä on sopivasti suojamännikköä - tämä jää katveeseen
valolta, tuulilta ja katseilta.
Nojailin sillankaiteeseen
Päivän päätteeksi söin pussillisen katkarapuja ynnä muuta
tuoreempaa evästä. Väsytti ja olisi voinut tulla unikin. Mutta jos
kävisi tuossa padolla vähän virvelöimässä? Kävelin sitten aika
kauaksi täältä, komean ja rujon voimalaitospadon yli ja siitä
alas pitkin jyrkkää kivipengertä alakanavan rantaan. Juoksutus oli
menossa ja voimakas kuohu puski ympäristöön märkää ilmaa.
Löysin paikan, jossa virta hieman rauhoittui. Heitin kahdesti ja
sitten mieleen tuli, että tässä lähellä on Tabmasjaure. Nimen
perusteella siellä voisi olla tammukkaa!!! Kymmenen puukonmittaista
kalaa haarakeppiin ja aamulla hiillostushommiin...
Tuli leimahti. Sano minulle tammukka, niin pulssi nousee heti. Kerro
lisää ja minä kuuntelen. Sen otsikon alla on kuljettu monta kertaa
leimuten kauas. Ja nyt. Väsymys unohtui. Kävelin samantien takaisin
leiriin ja huonojen karttojen avulla etsiydyin vähitellen lähemmäs
kohdelampea. Oli ajettava kilometreittäin jyrkkää ja
huonokuntoista kivisoratietä. Joku oli käynyt raivaamassa tieltä
puita. Myrsky oli kaatanut aukkoja harjumetsään. Kävelin hämärässä
yössä suon ja havumetsän läpi lammelle. Oli aika hämärää jo,
kesä loppuu kohta, täytyy rientää. Sain yhden tammukkatyylisen
tärpin. Hyttysiä oli kamalasti. Palasin autolle, kun väsyttikin jo
aika paljon. Laskettelin laaksoon ja onnistuin kulijailemaan vielä
pari tuntia muun muassa nojailemalla sillankaiteeseen. Veden takana
näkyi metsän siluetti, tunturin tumma kaari ja autereinen
jokilaakso vaalean yön valossa. Niin kaunista, avaraa ja
rauhallista. Siinä voi vaikka kaikessa rauhassa nojailla
sillankaiteeseen. Mikään ei karkaa mihinkään. Söin
katkarapupussin tyhjäksi ja nyt kyllä soihdut sammuu. 0200.
Tammukka
Ahvenia
Taas on yö. Kohta tulee uni. Ulkona sopivan hämärää, vähän
pilviä taivaalla. Aamulla ajoin lähistölle pikkuruiseen
kytökylään, radanvarteen, metsän keskelle. Eilen kun illalla
tulin sinne ja ajelin kujilla hitaasti, tuntui kuin olisi olisin
saapunut aavekaupunkiin. Mutta tänä aamuna rivarin pihassa näkyi
liikettä: poikia pihlajissa, letka autoja parkissa ja neljä miestä
ja yksi pappa aurinkotuoleissaan. Oli riemullista päästä mukaan
sellaiseen sakkiin. Päivä kului rattoisasti. Availtiin
elämänpolkuja. Narrailtiin ahvenia kirkkaasta lammesta, irroteltiin
vieheitä pohjasta, selviteltiin siimoja. Annettiin laulun kaikua
keuhkojen pohjalta saakka kohti kirkon kupolia ja lopuksi vielä
kuunneltiin miten vesi sihisee kiukaassa. Tämä päivä oli täyttä
toimintaa aasta oohon. Kellonkierros sitä laatuaikaa.
Kuka on tehnyt tämän maan?
Kuinka kaikki pysyy raiteillaan?
Kuka on kylvänyt nurmen -
saanut kukat kasvamaan
valtavalla voimallaan?
Sukulaisleiri
päättyi. Minulla oli vielä siimaa muutamaksi päiväksi. Nippasin
viestin kotimaahan ja tärppäsi. Sovittiin treffit ylihuomiseksi
puronvarteen, ylälompololle. Menin kiiruhtaen ja löysin vanhan
tutun lammen, vanhan tutun tulipaikan. Ja jostakin nousi myräkkä,
yö tummui ja vesi virtasi kalakaverin vanhan retkitakin saumoista
sisään. Ja vettä tuli paljon taivaalta ja se yö oli tuulinen. Oli
liikuttava uuteen kohtaan parin heiton välein. Onneksi mustat pilvet
hajosivat ja auringon valo alkoi hitaasti kuivatella märkiä
rinteitä. Ja onneksi hollille sattui se ikivanha katajan juurakko.
Ja se kivipaasi, jonka taakse pääsi suojaan vahvalta tuulelta.
Siinä hehkussa kuivui kaikki mikä oli mennyt märäksi. Ja
hiillostuivat ne kaksi pulleaa taimenta, jotka avotunturin yö meille
lahjoitti. Ei se kaveri silloin sitä kertonut, mutta oli ollut sillä
retkellä niin väsynyt, että taivaalla oli alkanut välkkymään
kirkkaita kuvia, vähän niin kuin revontulia keskellä kesää.
Ja antoi se
lompolonseutu muutakin. Mukaan tarttui tämä pieni ja ankara tarina:
Pienet pedot
1.
Lumikot ja
hillerit ja pienet pöllöt on petoja – on petoja
Ne katsoo silmin
terävin, kun ne kiertää öisin pitkin ketoja – ketoja
Pienet pedot,
pienpedot / pienet pedot, pienpedot
kiertää öisin
pitkin ketoja
Pienet pedot,
pienpedot / pienet pedot, pienpedot -
ne tekee
veritekoja
2.
Sopulilla sydän
supistuu – sitä pelko puristaa,
kun kesäyössä
pienen pedon silmät pesäkoloon kurkistaa
Ne tottuneesti
toimien suorittavat tehtävää
ja sopulista jää
jäljelle vain pelkkä hännänpää
Pienet pedot,
pienpedot / pienet pedot tam tam -
suorittavat
tehtävää
Pienet pedot,
pienpedot/pienet pedot, tam tam -
jäljelle jää
hännänpää
Sanat löysivät
melodian, rytmiikasta tuli sopivan tempova, kuin äkäinen taimen
potkisi siimassa. Sade hakkasi taustasuinaa teltan kattoon. Pienet
pedot hypähtelivät kitaran kieliltä korvakäytäviin. Hytkyimme
alkukantaista musiikin iloa teltassa kolmestaan.
Tummalla veljellä on rytmitajua.