Savua ilman tulta

Valonlapsia

Diesel palaa taas ja heinikko huojuu. Ilmaan nousee pölyä. Sandaali on kaasulla, ultrakevyt katolla ja suuntana pohjoinen - jälleen.

Tyyni on tuuli ja valoisa yötaivas

Henki veen päällä käy sinisessä laivas

Jaure on tyyni ja selkeä vaan

oon matkalla rautujen satamaan

                                                    Muistikuvat saavat matkaan.

Siinä kuvat ja tunnelmat jotka nousevat muistin uumenista ja vievät taas - tällä erää kohti Fjordjauren lasinkirkkaita tunturivesiä. Moottoritieltä soitan vanhalle kalakaverille - on sattumoisin menossa Tornionjoelle. Olin kyllä ajatellut jatkaa yhtäsoittoa erämaan laitaan asti mutta nyt tuli mutka. Mentiinkin Matkakoskelle.

Tien varressa joku myi Perämeren lohta. 7,9 e/Kg. Ajoin ohi mutta käännyinkin takaisin. Jos hiillostaisi päitä. 

-Päivää.

-Päivää.

-Onko sulla lohenpäitä?

-Saattaa niitä löytyä.

-Mihin ne menee?

-Hakevat haaskamihet niitä - ketut ja karhut niitä syö.

-No, minä voisin ostaa niitä pienen nyytin.

-Tässä näitä nyt on - vain pieniä päitä.

-No, minä voisin ostaa vaikka kuusi.

Mies ojentaa pussillisen päitä muttei huoli pankkikorttia. Kiitos!

Polku vie puistikon läpi koskelle. Joki tulvii. Rannalla on mies, vaimo ja tytär selvittelemässä saalistaan. Märkäpuvut on levitelty kiville aurinkoon. Ämpärissä on se mitä löytyi joen pohjalta - kaikenlaisia vieheitä ja painoja yllinkyllin. Nainen nostaa kasasta kimaltavan kuusamolaisen - se on Räsänen. Se on aivan uusi. Hieno löytö! Iloisia ihmisiä kosken rannalla valossa. On hyvä olla siinä.

Kivenkoloista voi löytyä aarteita.

Hei! Tule hakemaan, joku sanoo, kun nähdään vielä parkkipaikalla. Tuntematon ystävä ojentaa minulle asuntoauton kylmiöstä leveän kimpaleen lohifilettä – villiä luonnonlohta. Paksua filettä vakuumissa – aivan tuoretta. Ole hyvä! Haluaisin olla.

Lähtevät. Olen mykistynyt. Olen myyty näiden ihmisten lämmölle. Auton keula kääntyy kohti Torneträskiä. Sinne lähtevät. Mukana on vielä kaikki lapset pienimmästä isoimpaan. Ja kun ilta joutuu, isä lämmittää telttasaunan träskin rannalla. He saunovat ja uivat ja jos joku ei tarkene, hän voi huuhtoa matkanpölyt leppeästi saunassa - savutorvessa on 13 litran varaajapatentti, jonka naapuri on hitsannut. Ja kesäyön aurinko hiihtelee hitaasti itään päin veden takana ja aamulla matka jatkuu kohti Lofootteja. Ja kun uusi päivä on kierinyt iltaan, on ilmassa kiukaan sihinää ja maininkien suhinaa. Nyt kun istun kirjoittamassa, on lokakuu ja minä ojennan sormeni kohti tuota näkyä.

Mummolle laulan pienen lohen

Jäätiin kolmestaan rannalle. Kalakaveri kahlasi jokeen. Heitteli ja kokeili ja havaitsi ja ajatteli ja heitteli lisää ja sitten kahlasi rannalle ja sanoi:

-Minä löysin ne lohet. Ne menee tänään vähän eri reittiä. Ne on tuolla keskemmällä ja syvemmällä. Kahdesti joku kävi, mutta ei jäänyt.

Nyt vain analyysin mukaista toimintaa – jospa sieltä lohi nousee kuiville. Kaveri kahlaa takaisin jokeen ja me istutaan kivillä. Koski kohisee, tuuli on kevyt ja aurinko vielä aika korkealla. Puhutaan. Elämä on tuonut ja vienyt, mutta tässä ollaan nyt. Ollaan selvitty. Ollaan saatu se kaikki mitä meillä on. Ja valonsäteitä on osunut kohdalle riittävästi. On ollut varjojakin matkan varrella – tummia ja pimeitä teitä. Jos voisi elää tätä omaa elämäänsä täydellä rohkeudella, arvokkaasti ja vielä nöyrästi – siinä on meidän toivomus. Siinä on Matkakosken linjataulut.

                                                   Analyysin mukaista toimintaa.

Pusikoista löytyi risuja ja pari kaatunutta puuta. Kannettiin ja raahattiin. Tehtiin nuotio kuorma-auton vanteeseen. Laitettiin hiillokselle makkaroita ja lohenpäitä. Niin hyviä päitä! 

Nyt on tullut valoa, lämpöä ja ruokaa ja mieli muuttuu kevyeksi ja ilmavaksi. Aivoissa on kevyttä energiaa: ajatukset keinahtelevat kuin pieni vene aalloilla, kierivät eteenpäin ilman kitkaa:

Kalliolla lokki seisoi yhdellä jalalla

Koko päivän pojat jaksoi olla kalalla

Lohenrasva paloi - siitä hehkui aivokuoret -

ajatusten askeleet on keveät ja nuoret

Lokki leppuuttaa toista jalkaa.

Joku voisi ajatella, että on hölmöä kirjoittaa tuollaisia rivejä – että pitäisi mielummin tehdä jotain tosi järkevää ja tuottavaa. Jos sinusta tuntuu siltä, niin ei kannata tuhlata enempää aikaa tähän tekstiin. Kyytiinhän saattaa hypätä matkan varrelta vielä monta pientä hölmöä juttua. Aion sanoa niille tervetuloa - varsinkin jos niissä on kiva rytmi ja riimitys. Nehän voivat olla vaikka kuinka ihania - kuin kukkia maljakossa. Olen kiinnostunut niistä melkein enmmän kuin itse toiminnasta, jonka seurausta ne ovat.

Alkoi olla ilta ja tein lähtöä – pensaikon takaa nuotiolle asteli mummo vapoineen. Sanottiin päivää. Kohta tuli pappakin, kalalle olivat menossa. Tarjosin heille hiillostettuja kossinpäitä - kelpasi. Kertoivat lohista, joita olivat saaneet ja huomasivat kitarani. Teillähän on soitinkin mukana! Laulutuokion jälkeen erosimme eri reiteille. Mummo kiitteli ja näytti iloiselta.

Laulan mummolle lohen koukkuun

ja vaarille laulan toisen

Mummolle laulan pienen lohen

ja vaarille aikamoisen

Kossinpäitä!

Energiasoimaus

Lähdin matkaan. Ajelin läpi yön, läpi metsien, ylös, kauas ja perille. Nyt olen teltassa ja mietin miten perustelen sen, että tänään matkamittariin on kertynyt 900 kilometriä. Mietin millä perusteella tämän voisi hyväksyä. Miksi elämänvoimaa täytyy lähteä etsimään tuhannen mutkan takaa? Miksi olen täällä? Sopiiko tällainen dieselin kuluttaminen esimerkiksi nuoremmille? Voisinko löytää erämaasta jotain merkityksellistä - voisinko löytää voimaa elää rakastavasti? Voisiko se mitä kirjoitan, tuoda iloa ja jopa merkityksellisyyttä sinulle, joka satut tämän lukemaaan? Tuntuu vaan nyt vähän hölmöltä, että ajelen yksin tänne saakka. Saattoi olla viimeinen kerta - tällainen soolosafari ylittää kohtuuden rajat. Toisaalta tämän matkan energiankulutus on samaa luokkaa kuin polttaisi yhden ison puun – ja matkalla näin miljoonia puita. Tätä vasten energia-ajatteluni kalskahtaa vähän tekopyhältä. Mutta niitä seitsemää miljardia vasten se on hyvinkin aiheellista. Ja kolmeatoista vasten varsinkin. Enivei, vaikutukset ovat globaaleja. Tarkoituksena oli tulla luonnosta nauttimaan ja hyvinvointia keräilemään. En jaksa nyt tämän kummemmin innostua tuosta aiheesta. Antaa olla. Let it be.

Diesel palaa.

Varis ja pajulintu laulavat harvakseltaan, jostain kuuluu kosken kohina, samoin puroveden liplatus ja pulputus. Toivottavasti ei sada eikä tuule ja toivottavasti saan nyt pitkät unet - olen valvonut lähes vuorokauden. Tarkoitus olikin kiepsauttaa rytmi nurinpäin: kulkea öisin ja levätä päivällä varjossa. Nyt se on jo nurinpäin, taitaa uni tulla.

Järvenrantakivistö

on harmaa paasirivistö

ja sitä pitkin kävelen -

Maas lehti on ja lehti puus

ja laulu joka linnun suus

taas kuulen pajulinnun sävelen

Taas kuulen pajulinnun sävelen

Venhoni kulkee vettä myöten

Nukuttuani kuutisen tuntia, heräsin auringon hehkuun. Aika hyvät unet. Olo oli puolivireä ja se riittänee tänään. Fjordjaure on tyyni ja aurinko helottaa lumenkirjavien huippujen yllä. Hankala kuvitella, että puolen tunnin päästä järvellä olisi vaahtopäät mutta se on kuitenkin yksi perusoletus näillä seuduilla – onhan tarkoituksena kuitenkin tulla takaisin tältä reissulta. Tunturin tuuli on tuima ja aallot hautaa pienveneen tuosta vain. (Varsinkin jos ei käytä kansikangasta - minä en uskalla näille vesille ilman sitä.)

Keittelin puurot alkajaisiksi. Lisukkeeksi laittelin nokkosia, pähkinöitä, rusinoita ja puolet isosta sipulista. Oli äkäistä puuroa mutta sain syötyä kaiken. Jälkiruokana oli tukeva pinkka meetwurstisiivuja. Tuntuu että ruoka sulaa ja muuttuu voimaksi – hyvä niin. Täällä on melkein helle - tekisikin melkein mieli mennä aluksi uimaan mutta taidan kuitenkin lähteä melomaan samantien. Heitän vetoon Hanneksen hopean. Fjordjaurè peilaa vuoria. Ei tarvi paljon vaatteita. Ilmassa lentelee lokkeja ja helikoptereita. Järvellä seilaa moottoriveneitä. Matka alkaa nyt.

Matka alkaa.

Meloin kivikkoisen rannan tuntumassa, kunnes oli noustava maihin - tuntui että nyt pitää syödä ja vähän nukahtaa. Tyyni keli ei suonut saalista, joten pussikeiton höysteeksi tiputtelin meetwurstin suikaleita ja puolikkaan sipulin. On perin kaunis ja ihana sää ja tämä vedestä nouseva rouhea kallion selkä käy hyvin lepopaikaksi. Tuulenviri nousi ja se on vastainen. Jos saisi hiukan unta ja yrittäisi sitten eteenpäin, vaikka yösyönnille Fjordin päätyyn.

Taju katkesi joksikin aikaa. Sitten havahduin huomasin auringon hiukan liikahtaneen. Tuulenviri oli mennyt. Lähdin matkaan. Kohta alkoi tuntua, etten jaksakkaan meloa tänään järvenpäähän asti. Se on liikaa. Ja ehkä vähän monotonista hommaa. Jos menisinkin ensi yöksi toiselle joelle – se on tuossa aika lähellä.

Lepokalliot

Sihisevä kivenkulma

Meloin selkävesien yli joelle päin mutta sitten mietin, että oikeastaan reissun varsinainen kohde on kauempana sijaitsevat lammikot ja kalavirrat. Muutin jälleen suunnitelmia – samahan se on mennä ihan tuulen mukaan kun yksikseen menee. Meloskelin - kanootti lipui hissukseen eteenpäin. Mutta mieli tuntui matkustelevan jossakin muualla - se ei oikein asettunut kanootin kyytiin. Rantauduin hetkeksi. Ehkä löydän vähitellen idean tälle kulkemiselle? Olisihan tämä aika ponneton retriitti, jos sielu vaeltelisi vain rauhattomana kaikenmaailman huolien ja pulmien viidakoissa ja autiomaissa. Mutta tässä on nyt hyvä paikka taivutella niveliä valossa kalliolla.

Silloin kun oli 20 lasissa - silloin lähdettiin porukalla kalaan ja kairaan. Kuljettiin erämaissa. Nuoret elämänsankarit. Sydämessä paloi kuuma liekki – säkenöivä elämisen palo. Missä se nyt on? Pojilla on perheet ja muut kiinnikkeet ja minä palaan yksin vanhoille jäljille. Tuntuu että minä keinun nyt jossakin motiivien ristiaallokossa. Haron käsilläni kohti mennyttä aikaa - kohti elämää ja maisemaa, jonka läpi vaelsin. Se on mennyt ohi. Jossain hyppäsi kala. Toivottavasti illalla saan pari kalaa.

Jossain puolijuoksun kuohuissa, vaiko jo alavirralla?

Alkuaikojen palo, hehkuva kiuas ja kuumat löylyt. Vieläkö kasasta löytyy joku sihisevä kiven kulma? Olen saanut tämän kaiken hetkeksi - mitään en ole saanut omaksi - tähän karttaan on piirretty jo taipaleen ääret. Alkulähteiltä jokisuulle ei ole kovin pitkästi. Nyt minä istun kivellä ja ihmettelen tätä kaikkea. Jostain syystä minäkin olen täällä ja nuo vuoret tuolla ja lokkien kuorolaulu tyynen Fjordin pinnalla. Ei tuule mutta päässä vähän humiseen. Jostakin kuuluu kosken ääni, yksinäinen vesiperhonen lentelee kallion päällä, veden lähellä. Ei ole itikoita. Täytyy ottaa kynä ja hahmotella, kuka se tässä kulkee. Kirjoittaa sanoja ja piirtää näkyväksi ihmisen ääriviivoja. Sitten kai voi vähitellen rauhoittua vain olemaan niin kuin nämä kalliot, lokit ja puut. Rauhoittua vain olemaan sellaisenaan kuin on, pyristelemättä mihinkään. Miksi olen täällä? Se hahmottuu aika hitaasti. Minä haluan kaikenlaista ja se vie minua koko ajan jonnekin suuntaan. Kuljen kuin tuuli, tuulenpoika. Ehkä sitten kun kaikki haluamiset on haluttu ja kaikki askeleet juostu ja maalinauha katkennut - ehkä sitten kaiken merkitys aukenee. Siihen asti on pusikkoa ja sumua, jokunen kirkkaampikin töppäre. Sitten ei varmaankaan tarvi enää haluta mitään, juosta minkään perässä. Itseään ei kannata juosta loppuun ennen aikojaan. Ja rakastaa toisia ja laittaa itsensä likoon nöyrällä rohkeudella. Siinä reimarit, seilaa niitten välissä poika.

Jokunen kirkkaampikin töppäre.

Rautu

Matkaa oli vielä aika pitkästi. Meloin sen putkeen pienessä vastatuulen vireessä ja suoraan kohti matalalla kulkevaa aurinkoa. Silmät olivat saaneet järven kirkkaudesta jo kyllin – niitä kirveli, vaikka olin pitänyt laseja. Piti vetää pipo puoliksi silmille ja vähän pää kumarassa mennä. Voimaa oli aika hyvin - loppumatkasta tuntui, että tässähän alkaa kroppa aueta tälle hommalle. Jokisuistossa oli muutama kalastajaseurue moottoriveneineen. Teki mieli heittää viehe virran suuhun.

Aurinko laski. Lämpötila humahti nopeasti melkein pakkaselle. Laitoin melkein kaikki vaatteet ylle ja kävelin rantaan. Räsänen ei kelvannut, vaikka joitakin kaloja risteili jokisuun pintavesissä. Möre-Silda kelpasi. Sain raudun ja tulin siitä iloiseksi. Ja kun hiillostus meni niin hyvin kuin se voi mennä, tuli kalasta suurta herkkua. Monihöystömuusi rautuineen. Ou jee! Tekisi mieli vieläkin kalastaa. Mutta vielä enemmän ajatusta nykivät ylävirran apajat. Otan unet tuossa Koivukukkulalla. Löytyi mukiinmenevä teltansija kivisestä maasta. Sopivasti varjoa, sammalta alla. Hyvää yötä.

Rautu.

Hyppy veteen

Hyvä yö siitä tulikin. Sitä ei häirinnyt edes ne kivet, joiden päällä nukuin. Makuusijan ergonomia oli lähes täydellinen, nukkuma-asento oli puolittain istuva. Aamun olotilasta päätellen olen ollut unessa aivan kylliksi - hieno juttu. Pieni miinus oli itikat, jotka jostain lensivät sisään – pääsivät piikittämään vasenta rannetta aamupuolella. Nyt on aika lämmintä ja taivaalla kevyttä utua ja tyyni sää jatkuu. Pienet linnut ovat hiljaa, mutta järveltä kuuluu kaakkurin karkea ääni ja putouksen matala jyminä ja lähempää kosken kevyempi suhina.

Menin aluksi alavirranlle heittelemään. Rautuja puljahteli pinnassa ja yksi pieni erehtyi pyytöönkin. Söin sen ja puuroa. Pilviverho alkoi rakoilla ja väistyä itään. Tuli melkoisen lämmin ja mietin jos kävisin uimassa. Seisoin rantakivellä eikä oikein tehnyt mieli hypätä. Meinasin perua aikeen, jos uisi vasta sitten, kun oikeasti alkaa alkaa kutista. Mutta hyppäsin kiveltä ilmaan ja lensin pää edellä veteen. Se oli kylmää. Ja uusi kierros vielä ja kuiville. Olo on raikas ja aika reipas. Rautu ui tuossa ihan lähellä. Valkoiset evänreunat, kuljeskeleva uintitapaa - hieno kala.

Loikoilen vielä teltassa ja odottelen, että hiukan ylisuuri aamiainen alkaisi muuttua voimaksi. Tämä oli hyvä leiri. Tuli kalaa ja unta ja vähän jo mielikin asettui tänne. Ajatukset kyllä vähitellen pysähtyy, jos jää paikoilleen. Ei riitä että nukkuu ja nostelee kaloja, eikä sekään että näkee tältä kiveltä tämän kauniin tunturimaan. Tekee mieli eteenpäin, silloin liikahtelen ajatuksetkin, kun samoilee koivikoissa ja soilla, meloo lampia ja järviä. Ja kun löytää kalapaikan ja innostuu tosissaan yrittämään, katoaa hetkeksi kaikki muu mitä on. Nyt tuuleskelee kevyesti - se sopivasti viilentää. Aurinko hehkuu, taivaalla on vähän pilviä ja suihkarivanoja, kärpäset pörrää ympärillä - pitää haudata perkkeet seuraavassa leirissä.

Unta ja ruokaa on tullut, mieli iloinen. Huomaan kuinka sanat alkavat keinahdella, mieli muuttuu leikkisäksi. Järki saa lepäillä hetkisen ja ihan vaan nautiskella riimien rikkaudesta.

Toivekuva

Tuikuttelee tuulenkalat

rautukalat ruokaa vailla

Virran suussa vieretysten

hyttysiä havaitsevat

Kivelle käy kalamiesi -

aisti hetken, tavat tiesi

Sitoo siimaansa satimen,

kitukoukun kirvelevän -

saalihia saadaksensa

onneksensa, omaksensa

Tää on totta toivekuva -

illansuussa tapahtuva

Sitä kohti kääntyy keula -

suuntaa suitsii punaneula -

sinne suuntaan liikkuu laine,

vetää vietti - päässä paine

Tuikuttelee tuulenkalat

Kalalammet koivikossa

Meloin putoukselle, jatkoin jalan. Hyvin tuntui taakka kulkevan, vaikken ollut viilannut ylimääräisiä grammoja matkasta. Aikaisempien reissujen perusteella ei ole kovinkaan paljon väliä sillä onko rinkassa muutama kilo ylimääräistä - sillä on väliä saako nukutuksi ja että maha toimii. Huonosti nukuttu yö painaa suuripiirtein telamiinan verran. Nyt perusta on kunnossa ja tämä näyttää sujuvan. Tulin pienelle lammelle ja jatkoin meloen. Äsken kuului voimakas taimenen polskahdus ja uudestaankin. Tapaamani savolaisten joukko vihjasi, että tuossa muutaman kukkulan takana oleva järvi on isojen taimenten järvi. Taidan jäädäkin sinne majailemaan. Illalla voisi heittää pienen pintaperhon isolle kalalle.

Tässä kanootissa on hyvä kirjoitella, koska paarmat ei lennä keskelle lampea. Kevyt tuuli vie eteenpäin. Rantasipien ääniä kuulu rannoilta. On mukavaa, lämmintä ja hyvin kaunista. Kiviset rannat, tunturikoivikot, lumiset tunturiylänteet tuolla. Lämmintä on kantaa arsenaalia auringon alla. Pian täytyy taas juoda ja ottaa välillä suuntaa. Rinkka ja kanootti keikkuvat selässä, tunkeudun ja mutkittelen eteenpäin koivikossa. Ajatukset kuljeskelevat, hypähtelevät kuin pienet tammukat lammella. Jukeboksissa pyörii aina jotain uutta -

Hiljaa virtaa pieni puro uomassaan

ja toisinaan se kattoa suomassaan

Tää seutu lepää Luojan huomassa

pitää muistaa käydä juomassa

Aurinko paistaa ja Jukeboksi kurnuttaa.

Periaate

Tuli vastaan kaitainen lampi. Oli tosi kuuma. Menin heti uimaan. Metsässä oli paljon paarmoja ja kärpäsiä liikkeellä, täällä lammen keskellä niitä on niukemmin. Voisi olla hyvä siirto, jos leiriytyisi saareen.

Kun samoilee muhkuraisenssa metsämaassa, kiertelee koivuja ja kiviä, ei silloin ole mitään muuta mielessä - kaikki mitä minussa on, on vain tämä askel, eikä ajatukset harhailee missään. Sillä lailla täällä selviää, kun menee eteenpäin tarkasti - yhtään hutiaskelta ei oikein kärsi ottaa. Tulee mieleen semmoinen periaate, että on turvallisempaa kävellä 100 kilometriä kuin juosta yksi. Kirjoitan sen tähän muistolauseeksi talven varalle. Vielä on edessä yksi metsäkannas ja sen takana on määrälampi. Päivää on jäljellä vaikka kuinka paljon. Mukavaa on kuunnellut tässä kun taimenet loiskahtelevat - uskon että tänään on pyyntionnea.

Toisinaan ei ole mitään muuta mielessä.

Kala kala kala – pikkuinen kala

Kipusin jyrkänlaista rinnettä harjulle, josta avautui näkymä seuraavalle pikkujärvelle - siinä on seuraava leiripaikka. Helle yllytti minut uimaan taas. On niin kuuma, että täytyy etsiytyä varjoihin. Vesi näytti matalalta, ruskeahko kivipohja. Rantavedessä souteli sormen mittainen taimenenalku - ei juuri välittänyt minusta, vaikka vierekkäin puuhailtiin. Se pysähtyi välillä, potkaisi vauhtia ja iski milloin mihinkin. Taimenen lapsi opettelee iskemään: kaikenlaiset pienehköt kohteet pohjasta pintaan käy: hajoamisen tähteet, ilmakuplat ja muut, välillä sattuu hollille oikeaa ruokaakin. Veikeä, sympaattinen, puuhakas kalanalku. Lammella käy kevyt tuuli. Harvakseen kuuluu kalojen ruokailuääniä. Alkoi olla vähän nälkä. Heitin kolme heittoa ja ruokakalat oli rannalla - elämäni helpoin taimensaalis. Toinen on hyvän kokoinen ja toinen pieni ja isopäinen, mutta siinä on kauniita punaisia pilkkuja.

Mikäpäs siinä.

Kuninkaallinen mesta ja - ateria

Rautu saari: pinta-ala 500 neliömetriä, järvinäköalaa 360 °, maata peittää vihreä kasvusto - voi kävellä vaikka villasukilla, vesi miltei uimalämpöistä, puustona vanhoja lahonneita koivuja, juurillaan nuorempia vesoja. Kauniita kukkia maalla ja rantavedessä, ympärillä hiljainen erämaa ja tunturikoivikot ja etelässä ylväs kolmihuippuinen lumilakitunturi ja korkealla vaalean sininen taivas, hivenen pilviä, tuulenviri tyytymään päin ja aurinko laskemaan päin. Koivujen sylissä tyyni ja varjoisa teltansija. Kaikki on hyvin.

Rautusaarella kasvaa kauniita kukkia.

Kun nousin maihin ja vähän heittelin, sain kaksi rautua - eikä oikein löydy sen parempaa syömäkalaa. Neljättä kalaa en jaksanut syödä. Jätin sen sammuneen nuotion jälkilämpöön. Näitä kaloja ei kannata varsinaisesti kypsentää - riittää että niitä käyttää hetken hiilloksen lähellä, sen verran että sitkeys suurinpiirtein häviää ja samantien nahka auki ja sisään hienoa merisuolaa ja syömään. Tuskin kukaan nyrpistäisi nenää.

Kaukaa taas palaan joelle kerran...

Alkukantaista, alkuperäistä, alkuvoimaista.

Minä lähden kalaan

Illan plääni voisi mennä niin, että lastailen kanoottiin kasan kiviä ja lähden etsiskelemään suuria kaloja pintaperhojen kanssa. Yhden kiloisen voisin teilata graavikalaksi, enempää en - on liian lämmintä. Olen uinut tänään varmaan kahdeksan kertaa.

Einettä

Heittelen perhoa auringon siltaan -

saan kirkkaita säteitä olemisen pirtaan

Aurinko hehkuttaa maailman laitaa -

ei tarvitse takkia, lattia paitaa

Soi ilmassa ötökät ja itikat ja paarmat

ja vuorien rinteillä kuohuvat saarnat

Hetkeen en taivaalla länteen en itään -

seisahdan saarelle - niin sitä pitää!

Ja aamulla taivas suo hehkua jälleen -

saa ammentaa einettä elämälleen.

Kalastelin kanootista illasta yöhön. Järvi oli tyyni ja kala söi. Aloitin pintaperhostelun, mutta en jaksanutkaan innostua siitä. Meloskelin sitten ja heittelin lusikoita ja taimenia tuli tiuhaan, pari rautuakin – hyvänkokoisia kaloja. Päästin kaikki takaisin - alkoi tuntua ettei tuo Cats and Release - kalastus oikein iske. Ruokakalaa on jo riittämiin ja se graavikalakin on jo minigripissä niin antaa loppujen uida rauhassa - ei oikein tunnu hyvältä, kun verta vuotava taimen lähtee käsistäni takaisin uimaan, tai kallion päänsä lyönyt rautu jää uimaan rinkiä rantaveteen ennen kuin taju kirkastuu ja suunta löytyy. Nämä ovat arvokaloja - ei näillä saa leikkiä. Silti tekee mieli heitellä.

                                        Minä lähden kalaan.

Voisin tästä jo meloa takaisin Rautusaaren teenkeittoon ja nukkumaan. Herättyäni voisin jatkaa matkaa kohti vanhoja tuttuja leiripaikkoja. Tämä yö on hiljainen ja kaunis. Taivas on pilvetön mutta silti on aika lämmintä - onkohan keli vaihtumassa kosteampaa ilmanalaan? Istuin kauan hiljaa. Yö on alkanut jo vaaleeta. Pohjoisrannalla leijailee usvaa, taivaalla hienoja sävyjä, pohjoisen taivas näyttää vähän kylmältä. Mietiskelin retken seuraavia etappeja ja kokonaisuutta ja mietin, jos menisi seuraavaksi sinne missä on isoja kaloja. Voisin pyytää niitä kaksi - kolme päivää. Laittaisin saaliin jäihin ja lähtisin sitten hillastamaan. Voisin saada viisi kiloa graavikalaa mukaan.

Valonsäteitä

En taida olla täällä niin kauaa kuin alunperin ajattelin. Ajatukset vähän risteilee, eivät ihan asetu tänne. Kaipaan muita ihmisiä, yhteyttä. Elämän merkityksellisyyttä luo toki sekin, minkä verran tästä kaikesta voi nauttia mutta erittäin vahvasti se ankkuroitu siihen, kuinka paljon voi olla toisille avuksi ja iloksi. Minusta tuntuu, että me ollaan täällä toisiamme varten. Haluaisin ankkuroida elämäni sellaisiin arvoihin, jotka on avautuneet minulle. Avautuneet niin että on tullut katsoneeksi elämää silmiin käsi sydämellä. Sellaisessa mielenmaisemassa on hyvin vähän tilaa ylpeydellä. Siinä on kasvutilaa nöyryydelle.

Vuoren huipulle osuu nousevan auringonsäteet – minäkin haluaisin heijastaa valoa. On somaa ajatella suuria ja kauniita mutta ei aivan tyhjänpäiväistä kuitenkaan. Ajatuksista kuitenkin syntyy tekoja ja tekojen tulos on tämä maailma – kyllä on ihan paikallaan hautoa hyviä ajatuksia, jonain päivänä joku niistä voi kuoriutua ja nousta lentoon. Ilman johtotähteä kuljetaan vähän sinne ja tänne. Onkohan niin että he jotka puhuvat parhaiten hienoista periaatteista, puhuvat siksi että ovat huomanneet kuinka vaikeaa niitä on saavuttaa. Ja se jonka sydän rakastaa ihan vaan vaistopohjalta, ei puhu periaatteista. Ei tarvi puhua, koska homma pelittää?

Nousevan auringon valo

Jos levähtelisi

Heräsin viiden tunnin jälkeen ja torkuin vielä pari tuntia. Olisipa kitara mukana! Soittelisin menemään. Olisin alkanut jo teltassa soittelemaan, kun heräsin mutta kun ei ole niin lauleskelin vähän - sitä laulua missä lapset kävelee siltaa pitkin. Kitaransointi kyllä antaisi nyt laululle hyvän taustan ja sävytyksen. Se kantaisi laulua kuin virta venettä.

Aamu oli niin kuuma että uin heti aluksi. Sitten tein perushöystöpuuron sipulisävytyksellä ja ahmin sen. Ja vielä kaksi taimenenpäätä. Sitten tuli taas kuuma ja uin. Ihanaa on järven vilvoittava vesi helteissä säässä. Tuuli on kaakosta, jatkuva ja aika tasainen - kohtuullisen reipas tuuli jo. Tunturin päälle on alkanut kertyä tummia pilviä. Helikopterit lentelee. Jos nyt levähtelisi vain, antaisi ruuan sulaa ja päivän paahteen mennä ohi ennen kuin ryhtyy mihinkään – tuolla kyllä hyytyy jos tuonne lähtee vaeltamaan nyt. Nostin veneen ja aukkopeitteen puitten varaan varjostamaan tätä asumusta. Varmaan tämä helle vielä purkautuu ja tulee kunnon myräkkä. Nyt on parempi vain olla varjossa – yöllä on paljon parempi kulkea.

Låt oss simma.

Savua ilman tulta

Meni sopivasti pilveen ja vähän viileni. Kohta on inkkaritee valmista ja graavitaimenta saa taas kasata hapankorpun päälle ison kasan. En ole ollut täällä kuin pari päivää ja alan kaivata jo ihmisten ilmoille - taidan käännellä keulan alavirtaan jo selvästi etuajassa. Se nyt vielä hiukan kiinnostaa, jos vetäisi kiintiötaimenet kuiville, hakisi lunta ja kikkailisi hyvän graavitaimenpotin kotiin: retkipatja ämpäriin ja lunta ja graavifileet sinne minigripeissä. Niin se toimii.

Mutta ei tässä ole sellaista liekkiä kuin kaksi - kolme vuotta sitten. Kaukopartioreissut on koettu – mutta tuuli on kääntynyt. Kaipaan uusia avauksia - sellaisia joista sydän syttyy. Kotka lentää vuorenrinteellä, löytää termiikin ja kohoaa korkealle, saa voiman tuulesta, näkee maan ja saaliin – liitää, syöksyy, nappaa kiinni kynsillään ja tappaa. Syö saaliin ja kohta taas kohoaa vasten taivasta. Minä olen täällä etsimässä termiikkiä. Ei oikein löydy.

Siemailtuani kylliksi menneen maailman haikeutta, luopumisen ja irti päästämisen vaikeutta sekä nostalgiajuomaa - inkkariteetä, muhkean graavitaimenerän hapankorppuineen ja vielä uituani järven rakkaudessa, huomasin mielen hiukan keventyneen. Nytpä voisinkin purkaa leirin, meloa lammen poikki, kulkea metsän taakse sinne mistä kosken pauhu kantautuu.

Nuotio kärähtää

Metsien puistoista etsien luistoa,

kulkua kitkalleen

Vertyvi muistoista, Sartojen suistoista

vieteri vitkalleen

Juurella koivun on jälkiä roihun

jo vavassa värähtää

Muistojen mutkassa, taampana tutkassa

nuotio kärähtää

Haihtuvat hetkiset, rientävät retkiset

vuosien virtaan jää

Riitteiset riimit ja pienoisen piirit

saa sormia lämmittää

Patinan parkki ei maistu kuin karkki -

se suolaksi jalostuu

Siitä saa evästä retkillä revästä

luuni ja suuri suu

Kohti kalavirtoja

Tuuli on mennyt ja erämaahan laskeutuu kuulas, hiljainen yö. Kun lähdin edellisestä leiristä, meloin lammen poikki ja taivalsin sitten tovin ylös ja alas matalien harjanteiden poikki helppokulkuisessa koivikkossa. Alangoissa oli muutama suonsuikale ylikäveltävänä - sukat vähän kastui.

Olin tähystellyt tarkan suunnan, jota kulkien joenrantaan olisi mahdollisimman lyhyt matka. Tällä kertaa kompassia ei tarvinnut vilkuilla, koska määräsuunnassa kohosi hyvin erottuva tunturinharjanne. Puolentoista kilometrin patikointi sujui aivan hyvin ja tällä kertaa navigointi natsasi harvinaisen hyvin - suunta sortui vain 50 metriä oikealle. Tämä täytyy kirjoittaa, koska aina ei homma ole hoitunut yhtä hyvin - joskus ei sinne päinkään. Harjoitus tosin oli hyvin helppo.

Vuoren rinteellä, vetten päällä -

 liikkuu Henki ja kulkee tie.

Vaelluskengät, kahluukengät ja sandaalit.

Oli mukava saapua tutun joen rantaan. Siitä on kolme vuotta, kun meloin tästä ylävirtaan, suuntana joen alkulähteet. Nyt kaikki sujuu rutiinilla - tiedän mitä on vastassa. Joen vesi oli aika alhaalla ja niin lämmintä, että siinä saattoi aika kauan kahlailla avojaloin. Meloin pari kilometriä ylävirtaan ja se kävi työstä. Mukavaa on ajatella seuraava taipaletta – saan meloa alavirtaan.

Suvannon vesi oli aivan läpinäkyvää. Ötököitä lenteli paljon veden päällä ja muutamat taimenet kiertelivät syömätouhuissa. Hienon näköinen on hiekkapohjainen virta, veden muotoilema muodostelma. Matalassa köli piirsi viirua pohjahiekkaan. Lähestyin Hirvikoskea äänettömästi lipuen tutkaillen samalla olisiko kalaa kuten ennen. Komean kokoinen taimenen näyttäytyi pinnassa mutta sitten tuli yllätys.

Koskella oli kolme kalastajaa; kaksi isoa miestä ja yksi pieni. Poika leikki kosken kivillä. Siitä on melkein kolmekymmentä vuotta, kun olin lapsi ja kääntelin koskessa kiviä ja jahtasin salakoita. Tämä kaikki tuntuu sielussa asti - jos osaisi paremmin itkeä niin tässä nyt olisi sen paikka. Annoin kanootin lipua hiljaa pitkin sivuvirtaa ja meni tovi ennen kuin he huomasivat minut.

Nostettiin käsiä. Meloin hitaasti koskelle, etten häiritsisi heidän pyyntiään. Nousin kiville.

Sanottiin haluhalu ja juteltiin lyhyesti. Kertoivat että virrassa uiskentelee hienoja rautuja. Seurueeseen liittyi vielä kaksi miestä lisää. Siistejä miehiä olivat nämä, siloposkisia kuten muutkin ruotsalaismiehet. Kenelläkään ei ollut omatekoisia kenkiä. Pian he lähtivät ylävirralle leiriin ja sain jäädä yksin tämän paikan herraksi. Viimeksi kun samosin näitä kairon, en nähnyt ketään kuuteen päivään. Erämaakokemus katkeaa, kun vastaan tulee muita. Retriittiefektistä tulee sitä voimakkaampi, mitä vähemmän näkee muita ja mitä karummat kelit on ja mitä lähempänä käy voimiensa äärilaitaa.

Hirvikoskella oli porukkaa.

Hyvä rautu

Meloin Hirvisaaren ja leiriydyin samaan paikkaan kuin viimeksi ja päätin kokeilla pyyntionnea. Hiippailin virralle ja viskasin Räsäsen veteen. Uittelin ja herkistelin vieheen liikettä minkä taisin mutta hiljaista oli. Hehkuva iltapäivä, paljon valoa, vesi liiankin lämmintä, mietiskelin. Sitten tärppäsi. Kampesin reissun suurimman taimenen kuiville. Tärppejä tuli lisää ja saalista kertyi - sain oikein hienon kimpun kaloja: taimenen ja kolme rautua, joista viimeinen alkoi olla jo ihan ison puoleinen. Kalojen maihinvetopaikka oli aika epäsuotuinen: jyrkkä rinne laski suoraan veteen ja kun haavia ei ollut mukana, täytyi kala uittaa vauhdilla maihin ja lennättää muutama metri ylämäkeen. Ne tietysti irtosivat koukusta ja pomppivat uhkaavasti vettä kohti - onneksi sain jokaisen kiinni ja haarakeppiin. Kanniskelin puistikosta vielä polttopuita kanoottiin ja soutelin leiriin ruokaa laittamaan. Hiillostin kalat. Rautu oli niin iso, ettei muuta tarvinnut syödäkkään. Nyt on kolme vonkaletta reservissä nälkää odottamassa.

Paiste katosi jo tuntureita, hyttyset hyrisee ympärillä, on ihan tyyntä, yö on kuulas ja rajaseudulla päin näkyy pilviä - kylmiä sävyjä taivaalla. Virtaa on vielä kohtalaisesti - nyt voisi mennä yrittämään. Jos saisi perholla yhden kunnon taimenen – esim. puolimetriä puhki - se voisi olla realistinen toive. Siinä olisi graavikala.

Nyt on Ruokaa.

Se joka irti pääs

Hiiliraudun voimalla lähdin matkaan. Meloin koskelle. Kävelin kuivahkoa uomaa ylävirralle päin miettien löytyisikö koskesta syvempi lammikko, jossa asustaa komea taimenen vonkale. Kohta löysin kapeikon - vesi syöksyi kuohuen kallioiden välistä alas pieneen poteroon. Siihen sileään kohtaan uitin perhon ja taimen ampui kiinni. Ei ollut aivan graaviluokkaa tämä. Harvemmin tulee laskettua takaisin näin isoa kalaa mutta nyt se sai mennä. Kahlailin kirkkaassa vedessä alavirtaan, koski leveni matalaksi virraksi ja laskeutui sitten tummaan poikkinivaan.

Aurinko oli laskenut, hämärsi sopivasti, yöstä oli tullut lämmin ja kaikki oli mallillaan. Laskin streamerin matalan nivan laitaan. Siimassa kumahti. Tunsin kädessä ison kalan vahvat potkut. Mittelö katkesi heti alkuunsa - kala tempoi siiman poikki muutamalla riuhtaisulla. Sinne meni perho, painot ja koko peruke. Eipä ole koskaan ennen heittosiiman päätylenkki katkennut. Harmitti ihan vähän. Päässä alkoi soida "...susta tuli se, josta lauluja tehdään, se joka irti pääs."

Tein uuden perukkeen ja löysin rasiasta punamustan streamerin. Aivan pian siihen nappasi taimen ja kohta toinen ja taas ja taas ja taas... Kolkkasin kaksi sopivankokoista graavisuolausta varten, kaikki muut saivat mennä. Aamupuolella kahlailin leirin tuntumassa ja mietin irtoisikohan se suuri sillä vanhalla konstilla – suurella usvastreamerilla? Jostain syystä hyräilin mennesäni laulua ”kolme yötä jouluun on..”

Se kala ja se hymy

Se vanha konsti. Silloin oli aamuyö ja korret kuurassa ja jokivarresta leiriin käveli onnellinen mies. Oli saanut kahenkilon taimenen. Homma oli meinannut epäonnistua. Kala oli ottanut aamuyön sumun seasta suureen vaaleaan streameriin. Me muut yritettiin lämmitellä nuotiolla mutta yksi oli päättänyt kahlailla aamuun saakka – jäisestä kelistä huolimatta. Sitten se suuri taimen oli tarttunut koukkuun ja tietysti pelästynyt ja alkanut potkia vimmatusti. Vapa oli kyllä kumartanut mutta kela oli jumissa - se oli jäätynyt - ei pyörinyt. Kuitenkin se kala oli nyt kuivilla. Ja hymy oli leveä.

Kala on kuivilla.

Tuota yötä muistellen avasin perhokotelon ja valitsin sieltä suuren sumunvalkean perhon. Heitin sen kosken loppuun ja kala jysähti kiinni – oho! Vauhdikas uimari, vahvapotkuinen. Puolimetrinen. Ja kohta toinen. Mutta minulla oli jo graavikalat haarakepissä. Annoin isojen mennä. Toivottavasti eivät vaurioituneet, kun kiskoin ne hietikolle. En muista saaneeni milloinkaan sellaista määrää taimenia noin vain. Kaloja tuli niin monta ja niin helposti, että pyyntihinku alkoi jo hiipua. Mietin että jos en lähtisikään huomenna tunturiin, vaan meloisin jo poispäin - alkaa hillasuot jo vetää puoleensa.

Arvokas kala

Joki vain virtailee

Koko aamun tähän saareen on paistanut aurinko kuumasti ja äsken yksi pilvi lipui hetkeksi sen eteen. Tuntui mukavan viileältä vähän aikaa. Ylikuumenemista täytyy jarrutella kastelemalla pipo vähän väliä läpimäräksi. Vaihdoin mustan graft paidan tämmöiseen vaaleaan vakosametin näköiseen fleeceen. Tähän kun välillä vettä pärskyttelee niin on aivan hyvä olla. Tämä löytyi kirppikseltä, on kyllä hyvä paita.

Unta taisi tulla viisi-kuusi tuntia, mutta se vaikuttaisi kuitenkin riittävältä. Ehkä sitä olisi riittänyt kauemminkin, mutta yö lipsahti aamuksi tuolla koskella. Aurinko oli jo noussut, kun nukahdin. Kohta matka jatkuu alavirtaan. Onneksi ei ole vastatuulta. Voisin mennä tänään vaikka jokisuuhun saakka, jos potkua riittää ja jatkaa matkaa pitkin Fjorjauren selkää. Mutta sen enempää ei kannata ajatellakkaan näin lyhyen unen päälle.

Tämä leiripaikka on hyvin kaunis. Virran takana rinteet nousevat lumisiin korkeuksiin saakka. Suvanto on kirkas, pohja näkyy kaikkialla, hiekkaa ja soraa, jokunen tulvan tuoma kivi nousee vedestä. Tässä maisemassa ei ole ihmisen jälkiä - ehkä niitä löytyy jos sahataan vanha tunturikoivu poikki. Joku taitava analyytikko voisi havaita kasvunopeuden hieman kiihtyneen. Ehkä nämä puut saavat muutaman metrin ja taimenet muutaman tuuman lisämittaa, kun öljy poltellaan vauhdikkaasti loppuun. Samalla rautujen elialue pienenee - nousee joitakin korkeuskäyriä ylemmäs. Mutta vaikka mitä ihmiskunta touhuaisikin, tämä maisema ei juuri ilmettään muuta. Vaikka suuret päälliköt ampuisivat ritsoillaan kaupungit tuusannuuskaksi, täällä tämä joki vain kaikessa rauhassa virtailisi ja taimenet kaikessa rauhassa loikisivat ja hyttyset lentäisivät - poutapilvet kulkisivat. On hieno homma, että on olemassa näitä Luojan reservaatteja. Roskanpolttonuotio on sopivasti hiiltynyt - sangossa on graavitaimenten päät ja selkärangat - hiillostan ne matkaevääksi. Tämä helle jatkuu vaan. Ja soilla hillat kypsyvät nopeasti ja menevät pian yli.

Strategiaplääni voisi mennä niin, että autolle päästyäni ajelen jonkun vuoren pohjoissyrjälle ja kiipeän lähimmälle lumilaikulle ja kannan rinkallisen lunta alas. Saan puolitoista kylmälaukullista kerralla ja se riittää. Sitten etsiydyn sinne missä soilla on paljon hillaa, laittaudun leiriin jonnekkin viileään korpeen ja jos vain mahdollista, kalaisan puron varteen. Nukun ja torkun varjoissa päivän ja läpi öiden keräilen hilloja. 

Joki virtailee vain

Down by The River

Lähdin leiristä alavirtaan. Vesi oli niin matalaa, että ajattelin kokoajan että kohta tämä jää kiinni. Sitten virta syveni. Mukavaa oli melaa heilutella, katsella kaikkea kauneutta ja nautiskella myötävirran viennistä. Ja näin kun hyvänlainen taimen uiskenteli hietikon päällä ylävirtaan. Pitkästä aikaa laulattikin oikein. Ja annoin mennä koko kaistan leveydeltä:

Nousevan taimenen joki

On virta kuulu kalainen

joki nousevan taimenen

On naarminut mun uistimein

kita nousevan taimenen

Se kulkee suota suonien

joki nousevan taimenen

ja kuohuu luona vuorien

joki nousevan taimenen

Ja vaikka minne kulkisin

joelta nousevan taimenen

niin aina kutsuu takaisin

joki nousevan taimenen

On mukavaa, on mukavaa

joki nousevan taimenen

On mukavaa, vaikka tukalaa

joki nousevan taimenen

Niin kaunis on hiljaisuus

Matkanteko on tänään sujunut hyvin. Välillä on vastatuuli hieman jarraillut. Mieltä on pitänyt virkeänä mm. ohilipuvat taimenet. Yksi hyvän kokoluokan yksilö makasi pohjassa kyljellään. Vaikutti siltä että vesihome oli tappanut hienon kalan. Ehkä taustalla on catc and relase episodi?

Välillä huilailin pikkutovin ja katselin veneen vieressä kuljeskelevaa rautua, jotakin se noukki sieltä hiekkapohjan pinnalta. Hiekkasärkillä näkyi hirvien ja kettujen jälkiä ja yllättäen muutamassa paikassa myös tuoreita saappaanjälkiä. Saavuin Rastsrömin luo. Kannoin arsenaalin pikkukosken ohi. Välisuvannon jälkeen kuljetin kaluston Stormstörim ohi ja vilkaisin ohimennen legendaarista myrskynotskia. Noin viisi vuotta sitten oltiin tässä. Sinä yönä Pohjoinen pauhasi, miltei ärjyi, taivas tummeni ja vesi lensi. Jäntevä koivikko heilui kuin heinikko vahvassa tuulessa ja pojat vain kalastivat. Tehtiin silloin tähän kiven taakse iso kokko, jonka vieressä näki ja tarkeni siinä kelissä. Meitä oli neljä väsynyttä kalastajaa. Saimme ruuan lämmitettyä roihun lämmössä ja lähdimme. Olimme liikkeellä jalan ja edessä olisi vielä tuntikausien taivallus yli märkien kivikoiden, heinikoiden, soiden ja koivumetsien - sitten olisimme leirissä ja pääsisimme nukkumaan. Kyllä meitä sitten nukutti. Uni ei meinannut katketa vaikka myrsky oli repiä kodan päältämme. Nyt on helteisen päivän iltapäivä - tyyntä ja meloskelen kanootilla vielä saman taipaleen kuin sinä aamuyönä taivallettiin. Kyllä on mukava heilutella melaa ja antaa virran kantaa ja kuljettaa.

Istuskelen rantakivellä alkasussani. Kyllä oli virkistävää, mukavaa ja ihanaa sukeltaa järveen, kun alla oli aika helteinen matka. Ilta-aurinko lämmittää mukavasti, eikä tässä ole hyttysiä eikä paarmoja. Tuntuu että sielu ja ruumis on kasassa, samassa paketissa - mieli ei vaeltelee sinne ja tänne - tuntuu aivan hyvältä. Suurenkiven suvannolla nousin keskeltä suvantoa kohoavalle suurelle kivelle, ympärillä oli vettä metrittäin ja pohjalla vihreää vesiheinää. Kohta näin taimenen - isoin tähän mennessä. Nyt voisi kyllä syödä graavikalat pois ja pyytää kosken alta lisää ja ehkä sitten jatkaa vielä järveä pitkin autolle päin - näyttää tulevan tyyni yö - on turvallinen tuo järvitaival. Tuulella sinne ei auta mennä.

Lähdin matkaan auringon laskiessa. Oli tyyntä. Rajaseudun vuorille on noussut sinertäviä pilviä. Matkalla vastaan uiskenteli pari rautuporukkaa, evät pintaa viistäen. Yhtään niistä en saanut kyytiin. Meinasin jäädä yöksi kesken taipaleen – kävin jo katselemassa metsiköstä teltansijaakin - mutta jos vielä aamuua asti jaksaisi meloa, pääsisi autolle. Yritän.

Istun ison kiven päällä - on yö. Vasemmalla ja oikealla sinertävä, autereinen laaja järvenselkä, takana vuoret ja tunturi, yö on tyyni, vain vaimeaa sametinpehmeää aaltoa vedenpinnalla. Louhikosta kuuluu hieman huolestuneen linnun ääniä - rantasipi on rantojen perussävel kotijoelta tunturivesien alkulähteille saakka. Jossakin kaukana liikkuu moottorivene - joku muukin on huomannut, ettei näin kauniita öitä kannata tuhlata nukkuen. Riekko nauraa. Melankolinen yölinnun ääni kuuluu silloin tällöin.

Olen lähtenyt liikkeelle kaukaa ja kulkenut sitkeästi ja vieläkin kuljen - en ole milloinkaan melonut tällaista taivalta yhtäkyytiä. Tuntuu että kevyesti hillostetut jalokalat ja graavifileet – niistä saa paljon melontavoimaa. Eikä se ole ihme – nehän tappelevat niin villisti siiman päässä. Täytyy järjestellä rasvaisia kaloja ruokapöytään kotonakin. Vielä on tunti melontaa jäljellä, voisin ajella kylästä vähän sivummalle ja laittautua yöpuulle. Tämä maisema on kyllä hieno, se on vaikuttava - avara joka suuntaan. On aivan eri fiilis katsoa tätä, kuin katsella joella molemminpuolin olevia pusikkoisia rantoja. Kyllä sillä varmasti on merkitystä, mitä kodin ikkunan takana on. Nyt se moottorivene sammui - niin kaunis on hiljaisuus.

Kiitos!

Oireyhtymä nimeltä Flow

Flow mikä Flow. Kuluneen vuorokauden tahti on ollut tappava, vaikkei se varsinaisesti ole tehnyt heikkoa. Ehkä juuri siksi pitäisi olla jo hiukan huolissaan itsestään. Saavuttuani aamuyöllä pitkän melontasavotan päätteeksi autolle, lastasin kamppeet kyytiin ja lähdin etsimään lunta. Ajelin parisen kymmentä kilometriä röpelöistä erämaatietä, kunnes huomasin pohjoisrinteellä lumilaikun. Kaksi kylmälaukullista lunta täyteen (20 minuuttia, vai pitäisköhän sanoa minsaa.) Tuli tehokkaantuntuinen kate työlle.

Sitten kumosin yhden Batteryn. (se on mainio tuote valvomista vaativiin erikoistilanteisiin.) Sain poweria niin paljon, että jaksoin ajaa reilut 200 kilometriä tänne missä hillastajien autoja näkyy levikkeillä. Bongasin kartalta Kangaslammen syrjäteiden päästä. Paikka ei ole ihan täydellinen, mutta kyllä tämä riittää. Täällä pysyy kamat paikoillaan ja saa hyvin nukuttua. Nyt onkin luontevaa keinauttaa rytmi nurinperin - poimia yöt ja huilata päivät. Nyt on kitarakin käden ulottuvilla. Olen ylikierrostilassa - tuo valo virittää aivot surraamaan vähän liian kovaa.

Kitara on taas tuossa

Heräsin jostakin kaukaa. Virta oli poikki nelisen tuntia, kunnes aurinko kierähti paistamaan mäntyjen välistä suoraan tähän notkoon. Pisaroita tipahteli kattoon harvakseen. Nälkä oli yltynyt kovaksi, vaikka neljä tuntia sitten söin kattilallisen pastaa. Pitää saada oikeaa ruokaa. Nyt voisi olla hyvä hetki saalistaa ahvenia. Ne söivät hyvin tällaisina iltoina täsmälleen auringonlaskuun asti. Syöntipulssi meni niin, että puolenpäivän ympärys oli ahventen aikaa ja iltapäivän puolella siimaan kolahteli haukia. Ja vielä illan suussa oli ahventen syöntivuoro. Ja sitten vielä lyhkänen haukien syöntihetki - aurinko oli silloin jo kadonnut, mutta vielä ei ollut aivan yö. Mutta unen lyhykäisyydestä huolimatta olo on aika virkeä. Jos vielä minitirsat saisi lipastettua ennen raivoisaa rämejahtia.

Avasin kitaralaukun ja istuin männyn juureen. ”Mun sydämeni tänne jää” lähti aluksi. Pehmeä ja rento lento löytyi heti. Se on hieno laulu, syvällinen, kauneutta, herkkyyttä ja melankoliaa. Valoakin. On se kaunis.

Sitten lähti Nousevan taimenen joki Ja yölinnun laulu. Ääni oli rentoutunut ja resonanssi lähti syvältä. Oli kyllä mukava soittaa ja laulaa pitkästä aikaa. Kyllä huomaa, että täällä on peräkamareita myöten rentoutunut. Matalat äänet resonoivat mureasti, tulkinta on pehmeä, joustava ja ilmava. Laululle on laaja tila - se syttyy, nousee ilmaan ja lentää. Taikka lentelee. Muutama päivä sopivilla höystöillä tuntuu tekevän ihmeitä. Mukavaa tämä on. Mainiota! Kiitos!

Pitäisi saada kalaa

Tämä paikka on oikeastaan aika mainio - kävin kalassa ja lampi näytti kyllä lupaavalta. Orientoituiduin jo fileoimaan kasaan pulleita ahvenia. Meloskelin ja heittelin mutten saanut saalista. Vesi oli kirkasta, ulpukoita reunoilla, männyt ympärillä. Tuolla puolen se perinteinen kauhtunut junavaunu - jonkun Jorman onnela. Menin tutkimaan sitä. Nuotion pohjalla näkyi viime syksyn lehtiä - vieressä kaksi kevytsoraharkkoa ja kakkoskutonen penkkinä. Puussa pannu ja kaksi halsteria.

Joku kala siellä ui - huomasin lammen keskellä, tuulen ja tyynen rajassa kevyen pintakäynnin - taitaa olla siikoja. Aurinko paahtoi, niinpä kuoriuduin ja kävin uimassa lenkin - siitä sai mukavaa fiilistä melkein puoleksi tunniksi. Löysin lammen laidalta suonsuikaleen ja hillaa näyttäisi tulevan paljon - alkaa pulssi taas kiihtyä.

Aamuöisellä lumenhakuretkellä törmäsin tunturissa räkkään. Se on kamalaa - itikat hyökkäävät joka suunnasta. Tänne ajellessa mietiskelin, kuinkakohan mahdan selviytyä suoalueen itkikkapilvien keskellä. Arvelin etten selviä välttämättä kovin hyvin. Pitää varmaan juodakkin itikkaverkon läpi niinkuin joskus. Mutta tämä leirikangas vaikuttaa turvasaarekkeenlta muuten niin soisella seudulla. Tässä on itikkaa, kärpästä ja paarmaa lähinnä mausteeksi vain. Sudenkorentokin kävi tuossa tutkimassa minigrippejä. Nyt alkaa mäkärät lentää. Paljonkohan niitä on illalla?

Rämeellä ei hillat kasva

Perusasiat on kunnossa, riimimylly käynnistyy itestään, mitähän siellä nyt on tarjolla?

Ihmiset ahtautuu kaupunkeihin,

pieniin bokseihin, kerrostaloihin,

katujen vilinään,

eurojen kilinään...

Täytyy ostaa ja tiedostaa,

ehostaa, tehostaa ja panostaa

Mennä pintaa timmissä,

sliipatussa trimmissä

ollaksensa jotakin -

on se siinä sotakin

Täällä metsät huminoi

ja sääsket karkeloi,

varpumatto vihreänä maata parketoi

Suolta saa taas lakkaa

Ei täällä rytmi sakkaa,

Paarma puree eestä, takkaa -

käsi heiluu - hakkaa

Ei tarvi täällä suojaa

sen itsetunnon suomaa,

jonka arvon teot takiloi

Käy polku Herran huomaan,

luo lammen ja luo suomaan,

kun saapas sammalia patikoi

Luona heinähetteen

taas veistän värssyn retteen

ja mielen laitamaita haravoin

Mun silmiin valo paistaa -

on aika vaihtaa kaistaa

Niin kääntyy mielin kielin saranoin.

Hän istuu mättään päässä

ei mikään ole jäässä

ja saman priimaa siimaa sivelee

Sen ratoksena ruotii

ja kerman päältä kuorii -

se kaikki häntä hetken hivelee

Ryömin ulos rankisesta. Touhuvoimaa tuntui olevan kohtuullisesti, joten vaihe silimään. Ripeästi pakkasin rinkkaan juomavettä ja retkieinettä. Pitäisi saada kaloja, kun nytkötti vähän hakee paikkaansa minussa. Söin sitä puoli purkillista, että riittäisi voimaa marjastaa. Lähtiessä huomasin, että viihdevälineistö meinaa unohtua - palasin hakemaan vihkon ja virvelin. On mielenkiintoista lähteä tutkimaan aluetta, kun tämä ei ole vanha tuttu apaja. Reippaasti avosilmiin suolta suolle aion mennä.

Jotenkin tämä improvisaatiopohjainen retkistrategia on kyllä hyvä. Ajatukset ja ideat saavat virtailla ja tilanne kehittyä tilanteen mukaan. Aina jokin juttu vetää - paitsi siellä Rautusaarella jotenkin fiilis sakkasi. Ja syy oli pitkälti siinä, että olin saanut kaiken liian helpolla. Silloin sitä turhautuu ja masentuu, jos ei ole uhkaa päällä.

No niin. Nyt on neljä tuntia tilillä tiedustelutoimintaa - alku oli lupaava, kun suon kulmalta irtosi nopeasti monta kourallista hillaa. Sitten kävellä lompsuttelin pitkin heinäsoita muutaman kilometrin. Ei yhtään hillaa. Hillasoita ei siis täällä ole - on pieniä hillapaikkoja. Ja koska iso osa ajasta näyttää tärväytyvän tiedusteluun, muutan strategiaa. Kerään myös raaàt ja kokeilen eka kertaa valokypsytystyyliä. Täytyisi saada saalista, ettei masennus valtaa alaa. Juurihan kirjoitin jotain aivan muuta, että uhka virittää ja nyt jo alkuloidun, kun en saa sitä sankollista ja kahta hetkessä. Yö kääntyy jo valoa päin. Yritän olla reipas ja mennä kiertelemään vielä tämän kangaslammen ympärillä olevia minisoita. Vähän lasahti fiilis, kun en löytänyt melkein mitään.

Mansikkahilloa

Mä kitaralle annan kyytiä

mä kitaralle annan teltassa kyytiä

En saanut suolta mä saalista,

se fiilistäni haalistaa -

saan kaiken sille kostaa!

Ja kun syksy on - minä onneton

saan mansikkahilloa ostaa

Mä kitaralle annan kyytiä

mä kitaralle annan teltassa kyytiä -

Ja kun syksy on - minä onneton

saan mansikkahilloa ostaa

Valkeita perhosia

Iskin yöllä viestiä kanaville ja pääsen pian ihmisten seuraan ja olen siitä onnellinen. Toivo ankkuroituu nyt siihen, että tuohon Murjekin kylään saapuu tänään sukulaisia ja läheisiä. Lähden sinne leiriin, laitan telttasaunan pystyyn, sitten hillastetaan ja kalastetaan porukalla.

Kun palasin leiriin, niin täällä oli meneillään varsinainen yöperhojen perhekerho. Niitä näkyi puissa ja telttakankaassa ja kanootissa varsinkin. Kun potkaisin keulapuuta, kanootista nousi ilmaan sata valkeaa perhosta. En potkaissut hätistelläkseni, vaan minua kiinnosti millainen visuaalinen efekti syntyy, kun sinisestä kanoottista nousee ilmaan perhosparvi. Hienolta näytti vaaleiden siipien lepatus himmeän vihreässä metsän yössä. Mutta eniten perhosia oli mun hanskoissa - aivan vierekkäin monta kymmentä ja kanootin melan käsikahvoissa. Hanskoissa oli paljon taimenen rasvaa. Hauskaa että se kiinnosti perhosia niin paljon.

On hämärää ja hillasuota yksin astelen

ja vakavana mietiskelee mieli

On halla soita hoitanut, on niittojälkiä -

tässä ei oo mitään järkiä

Ja silti suolta suolle meen ja tilin tyhjän teen

aina uudelleen ja uudelleen

Jos olisi vain

Ajelin kaivosmiesten kaupunkiin ja menin sinne missä he syövät. Työn näköisiä miehiä - suurin osa porukasta puhui reippaasti ruotsia, mutta muutamat hiljaiset miehet tuumivat välillä jotain harvakseltaan suomeksi.

Olen viipottanut koko päivän menemään. Etsinyt ensin hilloja niitä löytämättä. Ja sitten illansuussa ystävällinen ruotsalaisnainen kertoi, että viikko sitten tästä ujelsi yli myrsky, kaatoi paljon puita ja repi hillan kukat palasiksi. Kun sen kuulin niin luovutin. Ja kun hän vielä opasti, että ison joen varresta löydät hienon leiripaikan kaloineen, suuntasin keulan vähitellen pois lampiseudulta. Ja todella - kyllä tässä on erilailla avaruutta mitä siellä metsälampien luona. Tämä paikka on ihan ok, muttei mikään säkenöivän hieno kuitenkaan. Edessä on patoallas, oikealla kaarisilta ja vasemmalla betonipato. Ja turbiinit humisee. Tässä on ihmiskuntaa riittävän lähellä, jos joku hätää iskee. Jonkun hauenkin tästä voisi saada. Tämä voisi olla viimein se paikka, jossa viipotus laantuu ja en ala repimään teltta kiiloja kuntasta heti kun olen vähän levännyt. Voisi yrittää vain olla olemassa tekemättä juuri mitään, jopa yhtään mitään. Se on vaikeaa.

Mutta illalla saapuu nippu kavereita tuohon varttitunnin ajomatkan päähän - sitähän tässä on herkistynyt välillä kaipailemaan. Tämä leiri on sopivasti villin ja urbaanin rajapinnassa. Kuuluu kun jossain sora ropisee lokasuojiiin. Ihmiset on lähellä, mutta kukaan ei varmaan huomaa tätä leiriä, eikä eksyt tähän paikkaan. Ympärillä on sopivasti suojamännikköä - tämä jää katveeseen valolta, tuulilta ja katseilta.

Nojailin sillankaiteeseen

Päivän päätteeksi söin pussillisen katkarapuja ynnä muuta tuoreempaa evästä. Väsytti ja olisi voinut tulla unikin. Mutta jos kävisi tuossa padolla vähän virvelöimässä? Kävelin sitten aika kauaksi täältä, komean ja rujon voimalaitospadon yli ja siitä alas pitkin jyrkkää kivipengertä alakanavan rantaan. Juoksutus oli menossa ja voimakas kuohu puski ympäristöön märkää ilmaa. Löysin paikan, jossa virta hieman rauhoittui. Heitin kahdesti ja sitten mieleen tuli, että tässä lähellä on Tabmasjaure. Nimen perusteella siellä voisi olla tammukkaa!!! Kymmenen puukonmittaista kalaa haarakeppiin ja aamulla hiillostushommiin...

Tuli leimahti. Sano minulle tammukka, niin pulssi nousee heti. Kerro lisää ja minä kuuntelen. Sen otsikon alla on kuljettu monta kertaa leimuten kauas. Ja nyt. Väsymys unohtui. Kävelin samantien takaisin leiriin ja huonojen karttojen avulla etsiydyin vähitellen lähemmäs kohdelampea. Oli ajettava kilometreittäin jyrkkää ja huonokuntoista kivisoratietä. Joku oli käynyt raivaamassa tieltä puita. Myrsky oli kaatanut aukkoja harjumetsään. Kävelin hämärässä yössä suon ja havumetsän läpi lammelle. Oli aika hämärää jo, kesä loppuu kohta, täytyy rientää. Sain yhden tammukkatyylisen tärpin. Hyttysiä oli kamalasti. Palasin autolle, kun väsyttikin jo aika paljon. Laskettelin laaksoon ja onnistuin kulijailemaan vielä pari tuntia muun muassa nojailemalla sillankaiteeseen. Veden takana näkyi metsän siluetti, tunturin tumma kaari ja autereinen jokilaakso vaalean yön valossa. Niin kaunista, avaraa ja rauhallista. Siinä voi vaikka kaikessa rauhassa nojailla sillankaiteeseen. Mikään ei karkaa mihinkään. Söin katkarapupussin tyhjäksi ja nyt kyllä soihdut sammuu. 0200.

Tammukka

Ahvenia

Taas on yö. Kohta tulee uni. Ulkona sopivan hämärää, vähän pilviä taivaalla. Aamulla ajoin lähistölle pikkuruiseen kytökylään, radanvarteen, metsän keskelle. Eilen kun illalla tulin sinne ja ajelin kujilla hitaasti, tuntui kuin olisi olisin saapunut aavekaupunkiin. Mutta tänä aamuna rivarin pihassa näkyi liikettä: poikia pihlajissa, letka autoja parkissa ja neljä miestä ja yksi pappa aurinkotuoleissaan. Oli riemullista päästä mukaan sellaiseen sakkiin. Päivä kului rattoisasti. Availtiin elämänpolkuja. Narrailtiin ahvenia kirkkaasta lammesta, irroteltiin vieheitä pohjasta, selviteltiin siimoja. Annettiin laulun kaikua keuhkojen pohjalta saakka kohti kirkon kupolia ja lopuksi vielä kuunneltiin miten vesi sihisee kiukaassa. Tämä päivä oli täyttä toimintaa aasta oohon. Kellonkierros sitä laatuaikaa.

Kuka on tehnyt tämän maan?

Kuinka kaikki pysyy raiteillaan?

Kuka on kylvänyt nurmen -

saanut kukat kasvamaan

valtavalla voimallaan?

Sukulaisleiri päättyi. Minulla oli vielä siimaa muutamaksi päiväksi. Nippasin viestin kotimaahan ja tärppäsi. Sovittiin treffit ylihuomiseksi puronvarteen, ylälompololle. Menin kiiruhtaen ja löysin vanhan tutun lammen, vanhan tutun tulipaikan. Ja jostakin nousi myräkkä, yö tummui ja vesi virtasi kalakaverin vanhan retkitakin saumoista sisään. Ja vettä tuli paljon taivaalta ja se yö oli tuulinen. Oli liikuttava uuteen kohtaan parin heiton välein. Onneksi mustat pilvet hajosivat ja auringon valo alkoi hitaasti kuivatella märkiä rinteitä. Ja onneksi hollille sattui se ikivanha katajan juurakko. Ja se kivipaasi, jonka taakse pääsi suojaan vahvalta tuulelta. Siinä hehkussa kuivui kaikki mikä oli mennyt märäksi. Ja hiillostuivat ne kaksi pulleaa taimenta, jotka avotunturin yö meille lahjoitti. Ei se kaveri silloin sitä kertonut, mutta oli ollut sillä retkellä niin väsynyt, että taivaalla oli alkanut välkkymään kirkkaita kuvia, vähän niin kuin revontulia keskellä kesää.

Ja antoi se lompolonseutu muutakin. Mukaan tarttui tämä pieni ja ankara tarina:

Pienet pedot

1.

Lumikot ja hillerit ja pienet pöllöt on petoja – on petoja

Ne katsoo silmin terävin, kun ne kiertää öisin pitkin ketoja – ketoja

Pienet pedot, pienpedot / pienet pedot, pienpedot

kiertää öisin pitkin ketoja

Pienet pedot, pienpedot / pienet pedot, pienpedot -

ne tekee veritekoja

2.

Sopulilla sydän supistuu – sitä pelko puristaa,

kun kesäyössä pienen pedon silmät pesäkoloon kurkistaa

Ne tottuneesti toimien suorittavat tehtävää

ja sopulista jää jäljelle vain pelkkä hännänpää

Pienet pedot, pienpedot / pienet pedot tam tam -

suorittavat tehtävää

Pienet pedot, pienpedot/pienet pedot, tam tam -

jäljelle jää hännänpää

Sanat löysivät melodian, rytmiikasta tuli sopivan tempova, kuin äkäinen taimen potkisi siimassa. Sade hakkasi taustasuinaa teltan kattoon. Pienet pedot hypähtelivät kitaran kieliltä korvakäytäviin. Hytkyimme alkukantaista musiikin iloa teltassa kolmestaan.

Tummalla veljellä on rytmitajua.